Etelän mies

En arvaa, miksi Jacob Södermanista kertova kirja (Jacke – Jacob Södermanin elämä) on tällainen. Oudostelen Heikki Saaren eli kirjoittajan osuutta. Miksi Söderman ei kirjoittanut itse tai miksi Saari ei toiminut haamuna? Tulos on elämäkerta, joka on kuitenkin niin persoonallinen, monin kohdin ylimalkainen ja niin laikukas, ettei se mitenkään käy elämäkerrasta.

Tämä myös on niitä kirjoja, jotka vaativat lukijalta asiantuntemusta. Se on mielenkiintoista, mitä kirjassa ei kerrota. Sen nähdäkseen täytyy jo tietää.

Kiitettävä syy julkaista muisteloita on kosto: voi potkia toisia munille. Söderman on tunnettu terävästä kielestään. Vaikka niitä kieliä on kaksi, suomi ja ruotsi, en väitä häntä käärmeeksi. Pidän totena, että hän on pohjaltaan hyvinkin ihanteellinen ihminen, jolla on ollut poikkeuksellisen paljon onnea ja kykyä ja sen osatekijää eli oveluutta noiden ihanteiden edistämiseen.

On kuitenkin syytä tunnustaa, että en tunne Södermania ihmisenä. Hän on eri sukupolvea (s. 1938), ja kun julkisoikeuden ihmiset ovat yleensä kulkeneet toisia käytäviä kuin me yksityisoikeuden harrastajat, en luule edes keskustelleeni hänen kanssaan kahden koskaan. Sääli. Tämän kirjan luettuani olisin entistä kiinnostuneempi vahvasti poliittisista, etevistä lakimiehistä.

Poliitikoissa on juristeja paljon; yleensä he eivät ole kunnostautuneet juristin tehtävissä. Lain soveltajien, siis tuomioistuimissa toimivien, lain käyttäjien ja tulkitsijoiden eli tutkijoiden ohella on ehkä kaikkein tärkein joukko, lain kehittäjät. Ja sepä ei ole suuri ryhmä.

Ihmisoikeudet tulivat suomalaiseen järjestelmään vuonna 1995 kuin enkeli yöllä. Niitä vierastettiin. Monet sanoivat, että aina meillä oli ne tunnustettu, mutta se ei kyllä ole totta. Esimerkiksi sananvapauteen vetoaminen oikeusjutussa oli pelkkää asiantuntemattomuutta. EU-oikeus oli tietenkin melkein kaikille vierasta. Itse asiassa ”oikeudelliset strategiat” olivat vieraita, koska sellaisten tajuaminen olisi edellyttänyt myös vieraiden oikeusjärjestelmien tajuamista niiden omilla ehdoilla (ja kielellä). Sellaista ajatusta epäiltiin, että ihmisten yhteiskuntaan olisi kehitettävä määrätietoisesti laatimalla lakeja ja purkamalla turhia lakeja. Ja että ihmiset tarvitsivat hyviä suojakeinoja myös omia viranomaisia vastaan.

Söderman ajoi tällaisia hankkeita jo puoli vuosisataa sitten. Sopiva kotijoukkue oli sosialidemokraattinen puolue. Tuo valinta oli 1960-luvulla outo. Useat menivät paljon pidemmälle vasemmalle. Hän heittyi liikkeisiin, joista merkittävimmäksi osoittautui Chile-liike Allenden murhan jälkeen. Se ei ollut vain vasemmistolaisten hanke. Se muutti laajalti käsityksiä siitä, miten USA joskus toimii. Minusta on edelleen hyvä muistaa, että Obama on Putinin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli, kuten kuvastakin näkee. Valta tekee kaltaisekseen.

Söderman on hyötynyt suomenruotsalaisuudestaan. Kun oma puolue ei häntä rakastanut ja toiset puolueet vielä vähemmän, ruotsinkieliset järjestöt takasivat jonkinlaisen aseman. Hän oli suututtanut Kekkosen pahasti ja välit Kalevi Sorsaan ja sitten Paavo Lipposeen olivat jähmeät. Molemminpuolisesta vastenmielisyydestä voisi puhua suhteesta Erkki Tuomiojaan ja Tarja Haloseen, eikä Ahtisaarenkaan kanssa ollut erikoisempaa säpinää.

Kirjan voisi lukea myös vihjeenä, kenestä olisi tullut vasta hyvä tasavallan presidentti. Ehkä luen väärin kun luen näin. Ihailen kirjaa ”A Map of Misreading” (Harold Bloom – avain on ahdistus, jonka aiheuttavat vaikutteet, ja ne sitten luetaan tahallaan väärin.)

Oulunkylästä oleva, kaatuneen merikapteenin ja opettajan poika päätyi ministeriksi, maaherraksi, eduskunnan oikeusasiamieheksi ja sensaatiomaisesti Euroopan oikeusasiamieheksi. Sympatiat ja antipatiat sikseen, ainutlaatuinen ura ja hyvää jälkeä.

Jotenkin Södermanista tulee mieleen Jörn Donner, hänkin kansainvälinen suomenruotsalainen. Suomessa taito peittää erittäin suuri kunnianhimo letkeään, pikkuröyhkeän välinpitämättömyyteen, on hyvin harvinainen. Heillä se on. Toinen harvinaisuus on epätavallinen ahkeruus, sekin huolella piilotettu. Donner on patriisi, Söderman plebeiji. Molemmat ovat epätavallisen älykkäitä. Suuri ero on sitten luonne. Donner on solisti, Söderman joukkuepelaaja tai oikeastaan joukkueen kuin joukkueen kapteeni.

Ehkä menneet virkatehtävät pakottivat pitämään sordiinoa. Olisin kyllä mieluummin lukenut tuon viisaan miehen ajatuksia elämän säännöistä kotoa ja kaukaa.

Juuri nyt, rauhan puhjettua Ukrainassa kai siinä vaiheessa, kun esiteltävä kirja oli jo valmisteilla, kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien mekanismien nostaminen ilmeisiksi olisi ollut palvelu vakaville ihmisille, joita myös Suomessa on yllättävän paljon. Mutta kiitos nyt kumminkin. Virnuillaan kun tavataan.