Rikas ja oikeudenmukainen

Rähmällään olon ajan päätodiste on tutkimatta. Pelkään että se on jäänyt huomaamatta. Timo Vihavainen, Kimmo Rentola ja kumppanit eivät taida lukea romaaneja, eivät ainakaan vanhempia eivätkä kumminkaan tätien kirjoittamia.

Mainitsen kollegoja nimeltä, koska kunnioitan heidän tutkimustyötään ja pidän heidän havaintojaan merkittävinä. Asialla on tietenkin monia muitakin, mutta esimerkiksi Rautkallio yhtäältä ja Ylikangas toisaalta näyttävät olevan kuin kotonaan tappelun kuumuudessa; minä en ole.

Oli pakkokin miettiä, miksi kirjallisuuden modernismi ilmoittautui epäpoliittiseksi ja sitten osa joukosta luisti sangen puoluepoliittiseksi. Rintala ja Meri olivat kautta koko tuotantonsa kirjailijoita. Heidän tekstissään ei näy minkään puoluetoimiston työn jälki, vaikka juuri Paavo Rintalaa väitettiin milloin minkin vieraiden vankkureiden vetäjäksi. Väitteet olivat perättömiä.

Eino S. Repo johti edestä kokonaista sukupolvea. En muista että häntä olisi kuvailtu poliittisesti neutraaliksi. Näkyviin asemiin hänet syöksi Kepun ja SKLN:n yhteistyö, joka aluksi harmitti demareita vain vähän. Pentti Saarikoski yritti eduskuntaankin kokeiltuaan puheessa ja paperilla, miten sointuisi säe ”minä olen kommunisti”.

Sitten oli Tuomas Anhava, joka pysytteli kaiken ulkopuolella, kateitten mielestä yläpuolella. Ja oli hänen läheinen ystävänsä Paavo Haavikko, jonka poliittinen suuntaus oli vastustaa milloin mitäkin poliittista – tai muuta – suuntausta.

Euroehdokas J. Donnerin kirjava poliittinen tausta ei johdu pelkästään hänen poikkeuksellisesta älykkyydestään ja omituisesta luonteestaan. Se on suorastaan tyypillinen.

Eli: katsahtelin ikätovereitteni romaaneja, koska kirjahyllyä oli kovasti järjestettävä. Päätin etten kirjoita nimeltä mainiten näiden kunnon ihmisten romaaneista ikävästi. Puhtaasti henkilökohtainen ja varmaan harhainen vaikutelmani oli, että aika moni kiitetty 1970-luvun kirja oli kuollut saappaisiinsa. Hahmo oli ennallaan, korkeintaan pinnalta päätellen osaksi maatunut, mutta elämä oli kaikonnut tyystin.

Kirjoittajien syntymäajat olivat kahden vuoden tarkkuudella samat kuin minun. Tarja Halonen, josta ei voi sitä pahaa väittää, että hän olisi julkaissut romaaneja, on vuoden ja päivän vanhempi. Minä suunnittelen jatkuvasti romaanin kirjoittamista. Sen laajuus olisi vähintään 12 000 sivua, eikä siinä olisi yhtään sankaria eli henkilöä. Viikolla saamani lääkärintodistuksen mukaan eliniänodotteeni riittäisi reippaasti.

Paljon pilkatun sukupolveni ajoi yleisvasemmistoon ja sitten stalinismiin oikeudenmukaisuus eli loukattu oikeudentunto. Sen jälkeen tapahtui se, minkä klassinen kuvaus on ”Karamazovin veljekst”. Isänmurhahankkeen yhteydessä ilmeni paljon muitakin, joista piti tehdä ruumiita.

En halua enkä osaa eritellä, mikä kirjallisuudessa (taiteessa) on ”yhteiskunnallista” eli tahtoa osoittaa olojen kohtuuttomuus. Joillekin (minulle) loistavavärisen kielen ja olojen irvistelyn yhdistelmä on vastustamaton. Haanpää oli loistava löytäjä, silloinkin kun erehtyi. En kuuntelisi profeettaa, joka ei olisi välillä väärässä. ”Oikeassa olevia” sanan miehiä istuu joka oksalla, paksummilla kaksi.

Tuhoisan oikeamielisyyden kuvaajista ylin ja paras oli Eeva Joenpelto. En lukenut kaikkia hänen kirjojaan niiden ilmestyessä. Entisessä maailmassani ”naiskirjailijoihin” ei tarvinnut suhtautua suurella kunnioituksella. En muista kenenkään maininneen, että maailman näkijänä Joenpelto oli omaa luokkaansa verrattuna esimerkiksi paljon harrastettuun Matti Pulkkiseen, joka nähdäkseni kukistui kirjoittamisensa sekasortoisuuteen. Koettakaapa lukea häntä nyt.

Sivuuttakaa väliaikaisesti Joenpellon Lohja-sarja, jonka olette varmaan lukeneetkin. Se on hyvä sarja, mutta nyt osoitan jotain muuta. Esimerkiksi ”Tuomari Müller, hieno mies” (1994) oli totisesti Finlandia-palkintonsa ansainnut. Itse asiassa se tuki tuota kirjallisuuspalkintoa, joka oli ja on kustantajien ja kirjakauppojen jippo. Romaanin aihe on syvästi moraaliton poliittinen kähmintä etenkin rakennus- ja pankkitoiminnassa. ”Elämän rouva, rouva Glad” on loistava, ehkä joltain osin liian rajusti tyypittelevä (nimismiehen sairas persoonallisuus karkaa lukijan käsistä). Keinottelutalouden kuvauksena se on viiltävän asiantunteva. ”Avoin, hellä ja katumaton” lienee komein kuvaus Kekkosen ajan alusta. Iho nousee kananlihalle Korsimon tupaillan kuvauksessa.

Ai niin. Kun tyrkytän romaaneja historian professoreille, en saa unohtaa ystävällistä Markku Kuisman kylkeen – vuonna 1921 syntynyt ja 2004 kuollut kirjailija erotti samoja rakenteita, joita nyt tutkitaan. Perinteisen historiantutkimuksen tavoittamattomiin jää kuitenkin moraalinen jyrkänne, jonka merkkikepit ja –liput ”kirjallisissa alppilajeissa” viihtynyt Joenpelto osaa.