Metsä liikkuu

Miten tietämätön ja tyhmä sitä oikein voi olla? Vastauksen tähän olen omalta kohdaltani saanut takavuosina – sillä ei kuulkaan ole mitään rajaa.

Toisen ihmisen ansiosta sain vihiä Pekka Borgin kirjasta ”Koilliskaira. Erämaan ääni. Vapauden kaipuu” (2013). Kauhistuneena katselin kirjastosta muitakin eläkkeellä olevan valtion luonnonsuojelunvalvojan kirjoja, kuten ”Monimuotoisuuden aika. Luonnonnähtävyyksistä Naturaan”. Tietoja ja vakuuttavia perusteluja alkoi löytyä moniin sellaisiinkin kysymyksiin, joita olen tässä blogissakin varovasti sivunnut.

Häpeän huippu oli tieto, että Borg on hänkin asunut Kirkkonummella niin ikään 40 vuotta. Tuo Koilliskaira tarkoittaa Saariselkää. Kuten tunnettua, olen puuhannut kovastikin isävainajani aineiston parissa ja alkanut siinä ihmetellä, miksi Lappi-aineisto on niin kirjavaa ja esimerkiksi antologioita ajatellen vanhentuneen vajavaista.

Yksi vastaus siis löytyi jo. Oma tietämättömyyteni. Tuo ”Koillismaa” on sekin kokoomateos, uusista artikkeleista koottu.

Soitin sitten Borgille. Tapaamme tänään. Yritän olla ihmisiksi. Tällä kirjoituksella haluan selvittää, miksi ihailen luontomiehiä ja –naisia tolkuttomasti. En ole omaksunut niin sanottuja vihreitä arvoja, vaikka olen monesta samaa mieltä. Yritän olla omaksumatta mitään arvoja. En halua pukeutua maastopukuun enkä käyttää papin lipereitä. Kapellimestarin puikko on minulle mieskohtaisesti vieras kuin viulu.

Ymmärrän kauhukseni, että tämäkin on isältä peritty asenne. Kun WSOY:n Hannu Tarmio haki julkisuutta 1972 perustetulle Suomen WWF:lle eli maailman luonnonsäätiölle, meillä taisi olla jotain tekemistä teknisen eli oikeudellisen neuvonnan puolella. Isä taisi olla Pandan jäsen koko ikänsä, kuten tietysti Luonnonsuojeluliiton ja biologisten seurojen. Minut on yleensä erotettu järjestöistä, joihin olen yrittänyt mennä. Tavallisin syy on ollut jäsenmaksujen maksamatta jättäminen.

Kun lapsia oli täällä, kävimme tietysti jatkuvasti Meikolla, paitsi jos laiskotti, Syviksellä tai Hirsalan uimarannalla. Sen osasin lukea kyltistä, että Meiko on luonnonsuojelualue, ja sen näin omin silmin, että kysymyksessä on minuun muutoin hurjasti tehoava tavattoman kirkasvetinen järvi vuoressa. Ja siinä kaikki! – Nyt luen, että suojelu oli toteutettu kunnallisena ennen luonnonsuojelulain säätämistä 1912.

Oikeastaan tuo asenne on äidin isälle opettama. Ei saa olla joka paikassa suuna ja päänä. Isä oppi huonosti, minä en lainkaan. Isä luki näitä juttuja säännöllisesti. Huomasin hänen ymmärtäneen, että tällainen blogi on veruke mellastaa milloin mistäkin asiasta, lähes aina sellaisista, joista ei mitään ymmärrä. Lohdutuksen sanana itselleni pidän tietoa, että journalisti kirjoittaa vain toisten kertomaa, ja kirjallisuus on tunnettu tapa käsitellä elämättä jäänyttä elämää ja ehostaa tosiasioita perättömyyksillä.

Vastaan ennakoituun kysymykseen, miksi Kemppinen kirjoittaa puuta heinää suvustaan ja itsestään väitettyään arvioivansa Pekka Borgin kirjoja. Esittämäni perustelee, ettei minulla ole taitoja eikä tietoja arvioida näitä kirjoja. Arvioijalla pitäisi olla keinot erottaa asia kehyksistään. Kokonaisuus ratkaisee, mutta komeat raamit eivät pelasta surkeaa maalausta.

Siksi nyt sanomani on vain ”musta tuntuu”. Nähdäkseni mm. tässä mainitut kirjat olisi itse kunkin luettava heti. Epäilen että kirjallis-taiteelliset henkilöt ja toisaalta myös juristit saattavat pahimmassa tapauksessa olla yhtä huonosti selvillä asioista kuin minä. En kuitenkaan kaihda sanomasta, että olen tavannut merkittävien luontomiesten ja –naisten joukossa enemmän kuin määrälti tappelupukareita, joihin väsyy. Esimerkkejä ovat professori Linkola-vainajan aikamiespojat Pentti ja Martti. Borg ei kuulu tähän joukkoon, vaikka kirjoittaa hyvin. Hän ei ole ”tuomiopäivän pasuuna”.

Toinen hermostuttava joukko, jonka profeettoja ovat toisaalla Reino Kalliola, toisaalla eli haulikkopuolella A.E. Järvinen, ovat haaveilijat. He olivat aatteen miehiä, ja sellaiset kannattaa käytännössä kiertää. Molemmat olivat suhteessaan ympäristöön ”esteettisiä”. Se on pahasti sanottu. Pyydän anteeksi. Estetisointi on yksi huonon kirjoittamisen laji; sellaisella saa kiitettävän arvosanan ylioppilaskirjoituksissa.

En empinyt heittäytyä Borgin kirjojen kimppuun luettuani hänen mainintansa Kalliolasta, hänen selvästi ihailemastaan edeltäjästä. Borg ei häikäile mainita, että Kalliola oli luennoilla kiinnostuneempi nimenhuutojen pitämisestä kuin kuulijoista.

Kolmas syy kirjoittaa nyt on ihmetys ja harmi: miksi korkeatasoinen luontokirjallisuus ajautuu pikkufirmoille tai omakustanteiksi? Mikä tuhosi markkinat vanhojen kustantajien silmissä? Itse epäilen taittovikaa.