Syyskuu 1951

Mieluisaa ettei kukaan ole huomannut näitä kirjoituksiani kotiaineiksi eikä huomannut kirjoittajaa opettajan mielistelijäksi.

Opettajamme Kaarina sanoi syyskuun alussa 1951: ”Kun te nyt aloitatte koulutienne, painakaa mieleenne, että syksy 1951 oli harvinaisen lämmin.” Me painoimme mieleemme. Ahopellon Juhani istui uimahousuissa tunnilla. Oli kova helle, ja sitä jatkui.

Luokka ja luokkatoverit muuten muuttuivat hiukan, kun uusi keskuskansakoulu tuli käyttöön. Olin itse silloin kolmannella. Koulupiirit menivät niin, että Rengon puolella asuvat jäivät Kosolan kouluun.

Esittelen koulumuistojani nimenomaan siksi, ettei niissä ole mitään erikoista eikä esittelemisen arvoista. Koulut olivat tavallisia, oppilaat olivat tavallisia, nyt olemme eläneet tavallisen elämän. Sekin on loppujen lopuksi tavallista, että opettajamme olivat tavallisia ihmisiä, joita pidettiin paikkakunnalla arvossa.

Mietin näitä lisätäkseni ymmärrystäni. Sikäli kuin onnistun, yritän välittää asioita lukijoilleni.

Pidän itseäni onnekkaana. Satuin kuulumaan epätavallisen, erittäin suureen lapsijoukkoon elinvoimaisella, suorastan vauraalla maaseudulla. Paljon myöhemmin tulivat kaupunkeihin ja Ruotsiin siirtyminen ja yleisempi näivettyminen. Sotien johdosta elimme pieninä tavallaan taantumassa, akanvirrassa, jossa oli palauduttu väliaikaisesti 1920-luvun tapoihin. Olen aivan totta ajanut mummun sylissä reellä kirkkoon, mutta todellinen syy oli että isoisäni säästi bensaa kahteen autoonsa ja halusi ulkoiluttaa hevosta, jonka traktori kohta korvasi.

Hyvin vaikea kysymys on aukkojen tunnistaminen. Mitä en nähnyt. Mitä ei tapahtunut.

Olen kertonut päällisin puolin tässäkin yhteydessä, miten onnistuin istumaan tuntikausia kansakoulunopettajani Orrenmaan Kaarinan ja Luomalan Auran seurassa tätini Vieno Sarhon luona käymässä järjestelmällisesti läpi paikkakunnan menneisyyttä. Rouvat muistivat ja kävivät läpi jääkärit, iikollit, kommunistit, ja käsittelivät kipeitä muistojaan. Sotavuodet rintamalottana. Sotaleskeys. Kysyin suoraan muun muassa Lapuan Liikkeestä, ja vastaus oli odottamani: ”Ei Kosolan Vikistä ollut… Muut ne määräsivät.” Itse asiassa kertojani välittivät kotona kuulemaansa jopa Härmän häjyistä. Heistäkin suuri osa oli ollut sosiaalisessa mielessä irtaimia mellastajia tai kantatalojen nuorempia poikia, joiden kaltaiset alkoivat sitten Pohjanmaan radan avattua reitin Hankoon siirtyä Amerikkaan etsimään onneaan. Vanhempien veljien ei tarvinnut etsiä. Onni oli ympärillä.

Vaikutelmani oli sama kuin eilen viittaamani ja lähipäivinä vuoroon tulevan Gregory Clarkin – sosiaalinen liikkuvuus on yleensä ollut paljon väitettyä vähäisempää myös meillä. Teen sen varauman, että kenties tämä asia muuttui 1989 – 1991. Kuka tietää, jos suuri pankkikriisi ”johtui” juuri siitä, että yhteisöissä palikat olivat pudonneet täysin toisin kuin mihin oli totuttu. Kyllä maa järkkyy, kun sekä pankit että puolueet menettävät samanaikaisesti asemansa.

Toinen ja kolmas hyvin vaikea kysymys ”luokkaretkeily” –pohdinnoissani on avainryhmien, avainyksilöiden ongelma. Luokkaretkeilystä puhun vitsailumielessä. Kysymys on ”säätykierrosta” eli ”luokan” muuttumisesta eli sosiaalisesta liikkuvuudesta. Lainausmerkit viittaavat vanhentuneihin, epäselviin käsitteisiin. Kuitenkin mielessäni ovat perinteiset mittarit, kuten veroäyrit ja suoritetut tutkinnot. Valtaeliittiin eli ylimpään ”luokkaan” luen esimerkiksi korkeimpien oikeuksien jäsenet, vaikka minulla on epäilyni siitä, onko yleisillä tuomioistuimilla muuta kuin rituaalinen merkitys, ja väitelleet tohtorit, vaikka tiedän hyvin, että ainakin osa meistä on turhalla koulutuksella pilattuja ala-asteen opettajia.

Siellä maalla ennen sekä isoisäni että isäni väitetään toimineen avainhenkilöinä. Isoisä oli perustamassa ja toteuttamassa kaikkea kylien sähköistämisestä viemäröintiin ja vedenpuhdistukseen; isäni vaikutti paikkakunnan ainoana vapaaehtoisena akateemisena ”kansalaisyhteiskunnan” moniin kohtiin ja tuli rakentaneeksi ei-teollista palvelusektoria, joka perustui luultua vahvemmin vapaan kansalaistoiminnan verkostoille ja loi uudenlaisia tapoja, isäni tapauksessa luontoharrasteen ja retkeilyn.

Puuttuvat avainhenkilöt ovat odottamatta kuolleita. Väitetään että kaksi tai kolme taustan ja luonteen maakunnallisiksi merkkihenkilöiksi koulimaa kaatui nuorina upseereina. Väitetään että he olivat poikkeuksellisen päteviä ja lisäksi karismaattisia. Talvisota oli se varsinainen luokkaretki. Paikkakunnan ylpeimmät ja alhaisimmat kyyristelivät samoissa kuopissa ja oppivat tunnistamaan toistensa vahvoja ja heikkoja kohtia. Vihollinen oli yhteinen, ruotsinkieliset esikuntamajurit Vaasasta. Heillä oli tavaton tarve sotkea rintamamiesten ja naisten nuorisoseurahenki.