Kaunis tyttö

Äiti sanoi soittaessaan tarkastaneensa asian koulun matrikkelista. Minä myöntelin. Puheenaihe lähti lehdessä julkaistusta kirjoituksesta, jossa taannoin kuolleen omistajan, ministerin rouva menneisyyttä ja työtä muisteltiin. Muun mukana oli maininta valokuvamallin valinnasta Amerikkaan 1960-luvulla Me Naiset –lehden hankkeena.

Tuossa yllä on kansakoulun luokkakuvani. Kuuluisa opettajamme valvoo takana. Tuo suopea ja jämpti katse vaikuttaa tänäkin päivänä.

Mutta yhtenä joukossa on tämä Hellevi Keko, joka voitti sen naistenlehden kilpailun, muutti Eileen Fordin mallitoimiston töihin New Yorkiin ja sikäli kuin tiedän on viettänyt kaikin puolin tolkullista elämää. Mielestäni tapasimme kerran Helsingissä, ja se olisi ollut varmaan 70-luvun alkua. Vai oliko se Kauhavalla?

Mutta kirjoittamisen syy on se, että kun tämä nuori nainen lähti matrikkelin mukaan ylioppilaskirjoitusten aikoina suureen maailmaan tuollaisen ennenkuulumattoman kilpailun tuloksena, kukaan ei ollut sitä ennen kiinnittänyt häneen mitään erikoista huomiota. Sen muistan varmasti, että sama koski häntä itseään. Tavallinen, hiljaisen oloinen tyttö. Ilmasotakoululta, isä kai lentomestari, ja näitä Ilmasotakoulun lapsia tietenkin oli kaikilla koululuokilla runsaasti.

Luokan kaunotar on muuten tuo vaalea, pitkähiuksinen tyttö suunnilleen keskellä. Itse olin mitä haikeimmin ihastunut. Onneksi pääsin kuvaan aika lähelle. Mitä Annikille kuuluu?

Olen miettinyt muistin toimintaa hiukan järkyttyneenä eräästä sairaustapauksesta, jossa uhrina on ikätoverini. Ihmisen mureneminen on kauhistuttavaa nähtävää. Se ei ainakaan näin maallikolta onnistu oikein kokonaan, että oppisi kohtelemaan toista ”potilaana”, joka siis olisi vain tapaus tapausten joukossa, ilman asiayhteyttä.

Ihmisen mieli on sellainen, että karskimpikin voi ruveta parkumaan jonkin arjen esineen takia, kun se laukaisee sellaisen ketjun muistoja.

Oma muistini on kuin entisen ajan virtsakaivo. Koostumus on orgaanista jätettä. Mukana kelluu kaikenlaista. Jonkinasteinen käymisprosessi on jatkuvasti meneillään.

Koululuokista neljä viidestä toverista palautuu mieleen, ellei heti niin vähän ajan kuluttua. Tuosta kansakoulusta ei tietenkään ole painettua matrikkelia, mutta oppikoulusta muistikuvan voi tarkistaa. Kirjojen viime siivouksessa sukelsin pintaan sotilasmuistioni 1963. Muistelin parina iltana uneen kastautuessani ja sain yllättäen mieleeni kolme neljännestä asemiehistä, sukuniminä tietysti. Siihen aikaan ja siinä iässä puhuteltiinkin sukunimellä. Se oli niin miehekästä. Sitten katsoin muistiota, johon oli liimattu omituisen huolellisesti ryhmäkuva sotilasvalan päivältä ja sen alla kaikkien, käytännössä kai melkein kaikkien, nimikirjoitukset ja nimen selvennykset.

Palaan tähän kysymykseen sukunimistä. Luin siitä mielenkiintoista asiaa. Mutta Oulussa esiintyi huomiotani herättäneitä maakunnan nimiä ja muuten vähän vieraampia savolaissukujen jälkeläisiä. Edellisiä olivat sellaiset kuin Lumppio ja Lumpus, jälkimmäiset tietenkin tyyppiä Heiskanen, Kareinen ja Kasurinen. Ryhmänjohtajamme oli alikersantti Pukari. Kokelaana pyöri myöhempi kriitikko Jukka Kajava, joka asiaa kysyessäni kielsi jyrkästi olleensa millään tavoin epämiellyttävä esimies; paikka ja aika täsmäsivät, mutta myönsi olleeni itse seinästä reväisty maalaispoika Oulun suurkaupunkilaisten rinnalla ja siten kykenemätön tekemään osuvia havaintoja.

Tunnen ilmiön kirjailijoista. Outo juttu. Muusikot ja musiikkialan ihmiset muistetaan laajoissa piireissä alle kouluikäisistä, koska hyvä korva ja laulunääni, jotka ovat tyypillisiä mutta eivät läheskään poikkeuksettomia merkkejä erikoislahjakkuudesta. Menestyneistä ja vakiintuneista kirjailijoista ”vertaisverkko” eli esimerkiksi luokkatoverit, tuntuvat muistavan aina saman: kyllä ei olisi uskonut. Merkittävä kirjailija ei useinkaan ole pienenä ”hyvä kirjoittaja”, eikä liioin herätä huomiota jutuillaan. Hyvistä kirjoittajista tulee insinöörejä tai vastaavia. Hyvistä kertojista tulee laajalti tunnettuja juoppoja, ja kuka tahansa voi todeta, että ne ”hyvät jutut” ovat aina samoja ja niitä on yhteensä noin viisi.

Valitettavasti en tunne ketään Niinistön tai Halosen tai Kataisen luokkatoveria. Oppikoulussa luokallani olivat Iivo Polvi ja Virrankosken Köysti, jotka istuivat eduskunnassa ja Köpi myös Meppinä; lisäksi hän oli johtava kunnallispoliitikko.

Kokemus: arvasi tyttö tai poika poikkeukselliset mahdollisuutensa tai ei, hän on niistä hyvin hiljaa, jos on todella lahjakas. Tämä koskee tulevia miljonäärejä, tieteen ja taiteen huippuja, yhteiskunnan pinon päällimmäisiä ja kauniita naisia.