Maaliskuu 2014

Eilen olin luokkaretkellä eli muistelemassa muinaista kansakoululuokkaani. Vuosia sitten olin samalla koululla näyttelyesineenä sen 50-vuotisjuhlassa. Oli pidettävä puhe, ja puhe pidettiin. Silloin päivittelin mielessäni kotimatkallani, seurusteltuani asiaan kuuluvasti opettajien kanssa, että kaikki sukunimet olivat äärettömän tuttuja, mutta niiden kantajat vieraita. Taloista en tiedä, mutta vaikutelmani oli ja on, että perinnetalo on kamala asua.

Pitää kysyä joltakulta asioita tuntevalta, onko hyvinkin tavallista, että samat suvut ovat vuosikymmeniä samoissa kouluissa opettajina. Kotipitäjässäni on ainakin kymmenen sukunimeä, joista ei paljon voi erehtyä, sellaisia kuin Passi, Somppi, Pernaa, Toppari, ja pohjalaisittain tyypillisesti loputon määrä uusia eli vain runsaat sata vuotta vanhoja paikkaan viittaavia kuten Lahti, Niemi, Mäki ja Järvi – mutta ilman päätteitä -nen tai –la. ”Maanjakonimet” ovat tavallisia koko maakunnassa – Rintala, Perälä, etuliitteet Rinta-, Larva- tai Latva, ja tietenkin Yli- ja Ali-. Kyllä se isojaon vaikutusta oli, että joku saattoi saada nimekseen esimerkiksi Takamaa.

Savossa ja Karjalassa etunimeen perustuva sukunimi on lähes hallitseva, eikä nykysuomalainen välttämättä edes huomaa, että Eerikäisen takana on Eerikka tai Pelkosen Pelagios. Sukunimistä on julkaistu oivallisia selitysteoksia. Nimestäminen kuului äidinkielen yliopisto-opintoihin. Olen käsittänyt asian niin, että viimeinenkin peltotilkku ja muinainen talon paikka on kortitettu SKS:n tai muiden laitosten kokoelmiin. Viimeinen ja vaikein työsarka oli Perä-Lappi, jossa jopa karttanimistö oli perinteisesti vain vähän sinne päín. Saamelaisia muotoja alettiin tavoitella vasta muutamia vuosikymmeniä sitten. Koulukirjojeni mukaan Suomen korkein tunturi oli Haltiatunturi, välillä Haltiotunturi, nykyisin se on Haltia tai Halti. Wikipedian kuvatekstissä esiintyy Haldičohkka.

Esittelin eilen sukunimiä henkilökohtaisina brändeinä eli ansion ja arvostuksen lähteinä lakimiesmaailmassa, jonka parhaiten tunnen. Meillähän on tänäkin päivänä ainakin kaksi asianajotoimistoa, joiden toiminimi ei voisi enää paremmin kuuluttaa yhteiskunnan valtaeliittiä, Castrén & Snellman ja Serlachius & Ryti. Ei myöskään Roschier-Holmberg & Waselius tuntunut vähäiseltä, mutta harvempi tietää, että Dittmar & Indrenius on vanha ja arvostettu. Asianajotoimisto Kaarlo Castrén –kyltillä varustetun oven takana istui useita polvia sukunimen Lagus kantajia. Suomen lakimieskunnassa ei ole arvokkaampaa nimeä – ja kenraali Ruben Lagus muuten oli samaa sakkia. Hiukan erikoistietoja edellyttää sukunimien tyyppiä Tulenheimo tunnistaminen. Mitään erikoistietoja ei tarvita nimiin Procopé, Hornborg, Brunow tai vaikkapa Lilius. Minun aikanani tuomioistuinta on johtanut kaksikin tasavallan presidentin poikaa, yksi Svinhufvud ja yksi Ståhlberg, molemmat epätavallisen päteviä henkilöitä.

Tuomaridynastioista varmaan laajin oli Broms, Savossa yksinkertaisesti Rompsi. Toisaalta myös korkeimmassa oikeudessa istui vuorollaan isoisä, isä ja poika. Sukunimi oli Nybergh.

Sitten taas nimiltään läpinäkymättömiä olivat huipputekijät Heikki Haapaniemi ja Hakapää & Mattila. Muutenkin mainitsemani sukunimiteesi eli ajatus, että myös sosiaalisella liikkuvuudella kerskailevissa maissa, kuten Ruotsissa ja ehkä Suomessa valtaeliitin osa olisi ollut viisisataa tai kolmesataa vuotta samojen harvojen sukujen edustajia, alkaa kyllä sitten ontua. Mainitakseni vain sukuja henkilöitten sijasta Makkonen ja Lehtonen ovat jo läpitunkemattomia. Erittäin kuuluisa juristi oli Eero Mäkinen. Sitä en nyt satu tietämään, oliko Outokumpu Oy:n vuorineuvos samoja Mäkisiä. Viipurin hovioikeudessa oli erittäin suuri määrä B-kirjaimelle alkavia sukunimiä, mutta sitten myös runsaasti Sopasia.

Tämä ajatusleikki alkaa tuntua vaaralliselta. Jos leikkiä jatkaisi, eliitin käsitettä pitäisi laajentaa. Ehkä veljekset kultamitalihiihtäjä Veikko Hakulinen ja kansliapäällikkö Viljo Hakulinen, erittäin vaikutusvaltaisen virkamiehen (kansliapäällikkö) perikuva, kävisivät.

Miten olisi kenraalikunta? Simelius on selvää herrasväkeä (Simojoki), ja samoin Vihma (Wichman) ja Hägglund, mutta entä Heiskanen? Kenraalin poika oli tietääkseni etevä lääkäri. Simo Brofeldtin nimeä ei ehkä enää tunneta, mutta Brofeldt on selvästi huippueliittiä (Kymi Oy; Juhani Aho), ja kytkeytyy tyypillisesti mm. sukuihin Juva (Mikko ja Einar W., ennen Juvelius) ja nämä puolestaan Johanssoneihin, siis näihin joissa vilisi piispoja ja joita yhdistivät monet siteet sukuun Kaila, joka on sukuna Suomen eliittiä ajatellen uskomattoman tiheä, melkein kuin Castrén.

Sääli etten meillä ole ”taistelijanimien” perinnettä, kuten Venäjällä (Stalin, Lenin, Trotski). Muutama poikkeus onneksi on. Hj. Siilasvuo oli alkujaan sävyisästi Strömberg. Vaikka sukunimi ei taida tarkoittaa mitään, kovin se on vauhdikas. Tuota samaa ajatusta saattoi esiintyä Kansalaissodan punakaartissa.  Oma suosikkini komeasta ja vallankumouksellisesta sukunimestä on Hyrskymurto. Se jo kuulostaakin toiselta kuin jokin Kuusinen tai Manner.

Jos joutuisin pahemmin tilille näistä ajatuksista, ottaisin kyllä kirjakaapistani esiin Norssin matrikkelin. Nähdäkseni kahdenkymmenen perheen laulajat olivat osittain oikeassa. Kyllä meillä vanhat lyseot – alle kymmenen – olivat varsinaisia hautomoita. Suomalaiseen tapaan en siitä huolimatta pidä koululla kerskailemisesta. Cambridgessa tosin käväisee mielessä, että näillä on opiskelijamatrikkelikin 1200-luvulta asti.