Suomi ilmasta

Muistelen kirjoittaneeni pari joutavanpäiväistä sanaa Hannu Vallaksen kirjasta ”Suomi ilmasta” (Tammi, 2007). Ja sitten panin kirjan hyllyyn, josta onneksi otin sen esiin.

Tarkoitukseni oli isäni sota-ajan ja muita valokuvia näprätessäni katsoa vertailun vuoksi, millaista luontokuvaa tai maisemakuvaa nyt otetaan pienkoneesta ilmasta. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että tämä kirja on erittäin hyvä.

Sen jälkeen päätin esittää tämän blogin kautta kirjoittajalle ilmaisen juridisen neuvon. Verkkopaikalla www.suomi.ilmasta.fi olevien tietojen mukaan firman vanha, filmille kuvattu ja nykyinen digitaalinen aineisto on niin laaja, lähemmäs miljoonaa ruutua, että ellei Vallas myy sitä esimerkiksi puna-armeijan marssioppaan liitteeksi, olisi hienoa tehdä ehdollinen tallennus Kansallisarkistolle (Helsingin yliopiston kirjasto).

En tiedä, onko muualta maailmasta näin järjestelmällistä aineistoa. Tai totta puhuen tiedän, mutta ei nyt puhuta sotilaallisesta ja satelliittiaineistosta. Kirjoitan tässä Vallaksen kuvista pelkästään niiden tuottaman mielihyvän kannalta ja ottaen huomioon uudentiedon.

Painetun kirjan tekstissä, jonka on kirjoittanut itse Veikko Neuvonen, mainitaan Topeliuksen Suomi-kirja ja I.K. Inha. Kirjaa uutena selaillessani pidin tuota liioitteluna, mutta muutin mieltäni. Kyllä tämä on todella kunnianhimoista toimintaa, jossa valokuvaajan ammattitaito riittää.

Harkitsin hetken tilata ja maksaa huoneeni seinälle kehystettäväksi muutamia valokuvia soista, etenkin avosoista. Satun pitämään suomaisemasta oikein kovasti. Sattuneesta syystä upottava avosuo, sen todellinen rannattomuus, ei oikein mahdu tajuntaan ennen kuin se esitetään lentokoneesta otettuna valokuvana.

Tällä hetkellä suosikkini on valokuva (s. 37) Kauhanevan kansallispuistosta. Kuvassa on lähes historian takainen kesätie Suomesta Pohjanmaalle, ja suota. Seutua sanottiin Kyrönkankaaksi ja kuvaan on merkitty kunnaksi Karvia.

Sitä saa miettiä, onko syy katsojan silmässä, mutta tällainen aineisto tuntuu tehoavan selvästi voimakkaammin valokuvana eli stillinä kuin videona. Kenties se johtuu siitä, että kuvaa haluaa tarkastella oman aikansa. Videon eli elokuvan katsoja on teoksen leikkaajan armoilla. Itse olen innostunut monestakin kuvajaksosta esimerkiksi nykyisen Merenkurkun alueelta. Noita filmejä näkemättä ei heti uskoisikaan, kuinka paljon maailmassa on kiviä.

Katsoin umpimähkään vertailun vuoksi hakusanalla ”Jurmo” muutamaa ilmakuvaa. Kovin ovat paljon huonompia. Maisemakuvausta näyttää edelleen, digien aikakaudella, rasittavat tietty valokuvakerholaisuus. Se on se sama sairaus, jota television ajankohtais- ja makasiiniohjelmat pitävät yllä. Kun on jostain saatu käsitys (kaavamainen), mikä sitten muka on kaunista, mennään kameran kanssa valokuvaamaan juuri se. Ja tulos on auringonlaskuja ja aamusumuja, joista nyt ei ole ennenkään ollut varsinaista niukkuutta.

Kuvaajan suuri ongelma on anatominen. Ihmisellä on kaksi silmää, mutta kameralla vain yksi. Pysyvän sijan ottanutta 3 D – eli stereokuvatekniikkaa ei ole kehittynyt. (Niitä siis on ja on ollut sata vuotta, mutta tulokset eivät ole muuttaneet kuvien kulttuuria.)

Näinä vuosina sattui jossain käteen lähes puolen vuosisadan takainen lelu, View-Master, jossa kuvat olivat vähän kämmenpohjaa suuremmalla pahvikiekolla. Mielestäni syvyysvaikutelma ja itse asiassa myös taiteellinen taso oli tyrmistyttävän hyvä. Laite oli jotenkin Disney-henkinen, ja sitä suosittiin muutama vuosi. Sitten se päätyi kirpputoreille, joilla sitä kai edelleen esiintyy. Wikipedia väittää, että laite ja sen kiekot ovat suosittuja keräilykohteita.

Tästä tullaan perheeni perinnekysymykseen: miten valokuvata tunturi. Isäni sitä yritti, ja tuhansien otosten joukossa on mielestäni kolme suhteellisen onnistunutta. Vallaksen kirjasta käy ilmi, ettei ongelmaa ole ratkaistu. Pallastunturi talvella ilmasta on ihan hieno valokuva, mutta edelleenkin tunturi ”kaatuu”. Kuva ei välitä sitä huimaa tunnetta, jonka kokee maastossa. Jonkin kirjan nimi oli ”Tunturi uhkaa”. Siitäkin on kysymys. Oikeasta paikasta nähtynä – jopa kukaties Pallas vaikkapa Lommoltunturin rinteestä, on näkynä musertava, pelottava. Joku vanha mies voisi saada paniikkikohtauksen ja paeta suin päin niin sanotun sivistyksen pariin nauttiman parit huurteiset.

Kuvia näin kiitettyäni kitisen vielä siitäkin, että ilmakuvat – katsoin asuinpaikkani ympäristön kuvia verkosta – vaikuttavat omituisilta. Ei kattoja ole rakennettu katseltaviksi!

Kunpa joku ottaisi stillejä sillä Tekniikan Maakilman esittelemällä pikku robottihelikopterilla, jota käytetään nykyisin hiihtokilpailuissa. Kuvia taloryhmästä suhteellisen läheltä ja matalalta – 10 metriä, 20, 50… Oikea helikopteri ei kelpaa. Roottorin viima näkyy.