Suomen valo

Eilen puheena olleen kirjan (Vallas) kuvien kaltaisen saamiseen taitaa olla vain kaksi vaihtoehtoa, hirveä työ (Vallas) tai moukan tuuri.

Jossain kirjassani lukee: nämä ovat elementit: tuuli. lintu, pakkanen, painovoima ja armo. En tiedä vieläkään, mitä tuo tarkoittaa. Loppu on ainakin Simone Weilin kirjasta, mutta siihen on sekoittunut teologi Karl Barthin ajatus, joka minua miellyttää. Yleensä Barthin ajatukset eivät miellytä. Mutta hänen lukemanaan armo on kuin onni eli moukan tuuri. Se putoaa kuin lentokone.

Erikoista etteivät sveitsiläiset maanmiehet lykänneet häntä järveen. Luuloni mukaan maassa ajatellaan muutoin, että sekä maa (Sveitsi) että maailma (havaittava ja laskettavissa oleva avaruus) ja laskematon Jumalan taivas toimivat COSC:n tarkastamin tavoin. Kirjainyhdistelmä tarkoittaa laitosta, joka myöntää oikeuden käyttää kellosta nimitystä ”kronometri”.

Saatuani nyt haltuuni juuri haluamani kaltaisen diaprojektorin, kiitos Esko Putuksen, pelaan yhä enemmän kuvien kanssa. Sen lisäksi, että olen luvannut hallussani olevaa aineistoa eri museoille ja laitoksille, yritän myös keksiä perusteltuja neuvoja kysyjille. Ihmisillä taitaa olla todella paljon valokuvia kaapeissaan ja normaali, terve menettely on kipata kaikki kuvat ja albumit vaihtolavalle ja roskiin.

Valokuva-albumin ainoa järjellinen käyttötarkoitus oli tarjota soitimella oleville mutta silmälläpidosta kärsiville nuorille tilaisuus istua vierekkäin biedermeyer-tyyppisellä sohvalla, jossa soikean pöydän mahonkipintaa peitti jonkun omin käsin virkkaama pitsiliina.

Joku jo tuhoutunut yritys, Kodak tai Eirikuva tai sellainen, vaikutti haitallisesti nuorison sukupuolielämään tuomalla aikoinaan markkinoille foulderit, joihin värivalokuvat pujotettiin yleensä kaksi seläkkäin kädestä katsottaviksi. Siinä on juuri se – tuollainen muovitaskualbumi lykätään toiselle ja tarvittava läheisyys jää saavuttamatta. Ei myöskään ole tilaisuutta kysyä, että kuka on tuo jolean näköinen täti, ja miettimästä, mikä mahtoi olla setämies, jonka kasvoille elämää näkyy kirjoittaneen rikosrekisterin otteen.

Kommentoija epäili minua aiheellisesti valokuvakerhojen ja harrastuspiirien vähättelystä. Haluaisin silti kiistää. Useimmat äidit ja vaimot tietävät, että kun mieshenkilö on valokuvauskerhossa tai kylpyhuoneessa polttamassa punaista lamppua, hän on poissa muusta pahanteosta. Parhaimmillaan tunne on sama kuin erään rouvaystäväni menneisyyden muisto – on niin kodikasta katsella pikku Saabin alta pilkottavia kumiteräsaappaan teriä autotallin lattialla. Niin on maailma toinen, ettei auton alle enää koskaan ryömitä, sinne vain jäädään.

Ehkä juuri edellä mainitut äidit, vaimot ja tädit sekä luonnollisesti tyttäret ovat valokuvaharrastustoiminnan suurimmat viholliset. Oman kokemukseni mukaan mainituilla ei valokuvien ottaminen koskaan sovi, ja jos merkkipäivän klivulla onnistuu kuitenkin taivuttelemaan sellaisen henkilön kuvattavaksi, hän pistäytyy peilin edessä pilaamassa hiuksensa ja kasvonsa, luontevuutta ajatellen siis.

Mainitsemani auringonlaskut ja ryhmävalokuvat ihmisten niskoista ja selistä täyttävät kansalaisten kaappeja, mutta arjen askareista ei juurikaan löydy kuvia. Hyvin monista on kuva saamassa todistusta opettajan kädestä jouluna tai keväällä, mutta kuinka monta harrastelijakuvaa tiedätte käytännön koulutyöstä eli opetustilanteesta? On valokuvia voitonriemuisista katseista eläkkeelle siirtyvän kunniaksi järjestetyistä pikku tilaisuuksista, joissa tarjotaan pahaa kahvia ja linttaan mennyttä pullaa, ja kuvista käyvät ilmi työtoverien voitonriemuiset katseet – mutta mikä määrä on kuvia edellisistä 35 vuodesta eli työnteosta?

Tiedän. Yksi käypä vastaus on taas vuodenaika ja valo. Siihen on siis lisättävä hitaat filmit ja olemattomat tai ärsyttävän huonot salamavalot.

Mutta herätys! Tätä nykyä jopa puhelimissa on niin tolkuttoman hyvät ja valovoimaiset linssit, että aivan normaalit sisätilanteet toistuvat.

Lisäksi sekä puhelimet että erilaiset digikamerat voi sormeilla äänettömiksi. Laitteen laukaisemisen ääni voi olla normaalisti hyvä, mutta valokuvattavan se harhauttaa luulemaan, että nyt on pantava suu vinoon ja otettava kärsivä ilme.

Ja vielä sananen isänmaallisista äidinkasvoista. Kommenteissa viitattiin nykyisen Suomen luonnon epäkohtiin ja rumiin näkyihin. Vallaksen kirja esittelee myös niitä ansiokkaasti. Ja totta puhuen kirjan kuva Sokosti-tunturista – Kemppisille pyhä paikka – taitaa kyllä sittenkin olla paras, mitä tuosta uljaasta Luirojärven paikasta on.