Rakas päiväkirja!

Blogikirja on minustakin kummallinen ajatus. Olen luvannut lopullisen käsikirjoituksen Urpulle tänään. Aineiston perhosmaisuutta olen yrittänyt auttaa muutamalla Putin-kirjoituksella kirjan alkuun. Kuvittelen että ne mahdolliset lukijat, jotka eivät työn, levon tai sairauden takia käy Verkossa, saisivat niistä käsityksen verkon nopeudesta eli päivänkohtaisuudesta, ja samalla siitä, että ”vuorovaikutteisuus” on totta eli kirjoitukset tuovat lukijoiden kirjoituksia.

Tiedän joukon nuorehkoja ihmisiä, jotka eivät halua oppia käyttämään kirjoja, ja niin ikään elämän nousukulmassa olevia, jotka vierastavat pahasti sanomalehtiä; ellei verkosta näe, niin ovat sitten ilman.

Tulkitsen että tämä on samaa asiaa kuin eläkeläisten verkon vierastaminen. Varman väärän yleistämisen kohteita olivat mm. vanhempani. Toinen suostuu katsomaan vehkeistä vain valokuvia, toinen oli noin 85-vuotiaaksi minua edistyneempi tietokoneen käyttäjä. Nyt, kaiken jälkeen, mietiskelen visuaalista vahvuutta. Kun hallussani on museoon menossa mieletön määrä käsin kirjoitettuja ja piirrettyjä neuleohjeita, pyörittelen mielessäni kysymystä, miten tuon mallintaisi tietokoneelle. Luulen että vastaus on aivan yksinkertainen. Jos käy niin että vaativammat käsityöt, esimerkiksi pitsin virkkaaminen tai jopa nyplääminen, lisäävät suosiotaan, tablettitietokone voisi olla kovakin lehtileikkeen kilpailija.

Toisen sukuhaaran esimerkki on kartta. Hyvä kartanlukutaito voi kehittyä lievästi sairaalloiseksi. On minullakin 1950-luvun peruskarttalehti kaapin kyljessä. Sen katsominen silloin kun ei todellisuudessa katso oikein mitään, on äärimmäisen rauhoittavaa. Alkuperäinen Cézanne olisi varmaan parempi, mutta niitä ei saa ilmaiseksi. Isäni olisi varmaan innostunut varjostekartoista. Useimmat kuntien kotisivuilleen sijoittamat tavalliset kartat – katso esimerkiksi Sodankylä – ovat upeita ja tuottavat katsojalle nautintoa. Varjostekartat, joista olen ajatellut kirjoittaa kohtamoisin erikseen, ovat vielä parempia. Jos lukija on malttamaton, hakukone tottelee sanaa ”varjostekartta”. Siellä on firma, joka kaupittelee sellaisia; sama firma on ollut tavalla tai toisella tuottamassa suosikkikirjojani ”Kielletyt kartat” eli lakkautettu Suomi, suurin osin ennen sotia tehtyinä topografikarttoina.

Noita karttoja saa rahalla sekä paperille painettuna että digitaalisina. On vielä kokeilematta. Ennen kun menen kylvämään rahojani ympäri Haagaa, kokeilen vielä kolmea mieleen tullutta keinoa Photoshopissa. Ainakin tummentaminen ja vaalentaminen käsityönä (burn, dodge) ja pari filtteriä (liquify) pitää kokeilla. Hätäkös ammattilaisten on keksiä koreuksia, kun käytettävissä on numeerinen aineisto.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka lukevat mielellään omia, julkaistuja kirjoituksiaan. Se on näkemättä, mahtavatko nuoret kirjailijat tuulettaa niin kuin urheilijat, kun saavat sieviin sormiinsa oman teoksensa. Menisin silti väittämään, että sangen tavallista on tuntea vastenmielisyyttä omaa tuotantoa kohtaan. Kuulun itse tuohon ryhmään ja olen lukenut blogikirjan juttuja häpeän puna poskilla. Hiukan auttaa kun muistaa, että tämä on itse asiassa kaikkien mielestä huonompaa kirjallisuutta. Mutta kuten sanassa sanotaan, mikä ei tapa, se myrkyttää. Hampaat irtoavat, tukka lähtee ja katse kääntyy kieroon. Entisen ajan paskakuskit, joita sanottiin rankkureiksi, olivat sen ammatin näköisiä myös saunasta tulleina.

Päivän kirjoituksen varsinainen asia on seuraavassa lauseessa. Mukaan olen valinnut kommentteja tasapainotellen eli kulloisestakin aiheesta lähtien. Sen vuoksi suuri määrä hyvin fiksuja ja ilahduttavia avustuksia on jätetty syrjään. Ne lähtevät vetämään suuntaan, jolle en ole kirjoittajana ainakaan vielä ehtinyt.

Toiseksi olen tehnyt muutamia kommentin lyhennyksiä ja merkinnyt ne näin - […]. Tähän olen turvautunut esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että on esitetty sinänsä tarpeellinen suora lainaus vaikkapa Wikipediasta. Jutun verkkoon tullessa tekstin näyttäminen on palvelu lukijoille. Kirjassa se ei varmaan ole välttämätön.

Jotkut ihmiset ovat kirjoittaneet jopa väitöstutkimuksia itsestään tai omasta tuotannostaan. Minusta sellainen on vähän outoa. Niinpä en ole kajonnut kerran kirjoittamaani enkä kommentoinut. Poikkeus on tietysti havaitut selvät lyöntivirheet, joita on oiottu.

Kommentoijan ei pidä antautua levottomuuden valtaan. Tietenkään en halua nolata ketään ja luonnollisesti on niin, että hengen lento ei kaikin ajoin kestä arjen valjua valoa. Tämä koskee kirjoittajaa yhtä hyvin kuin kommentoijaa.

Selvä suuri plussa muuten näkyy – tässä asiayhteydessä poseeraaminen ja pönöttäminen on kurissa. Sijalla on raikasta välittömyyttä. Kaiken kaikkiaan tunne on ollut sama eri huoneissa. Eilen lähti asunnosta kymmeniä vaatekappaleita. Vaatturi sanoi, että kun vyötärön mitasta on lähtenyt 1u7 senttimetriä, edes paitoja ei enää voi oikein ottaa sisään eikä housuja varsinkaan. Korjausten jälkeen siirtyisi perstasku polveen. Ei sillä, ehkä juuri se olisi hyvä otsikkokuva tälle er’nomaselle meiningille. (Isoisäni kielenkäytössä tuo tarkoitti kummaa touhua.)