Myytyjä mielipiteitä

Nyt on mielipiteiden markkinat. Vähäpätöisetkin käsitykset käyvät kaupaksi. Niitä tulee neljä tuntia päivässä lehdistä ja viisi tuntia televisiosta. Verkkolehdet ja Internet-kanavat menevät vain osittain päällekkäin näiden kanssa. Kuka haluaa, voi hyvin käyttää 26 – 28 tuntia vuorokaudessa niiden parissa.

Ilmaismielipiteet eli esimerkiksi tämä blogi eivät ole tässä erikoisasemassa. Rahan ja vallan lisäksi on kolmaskin syy pyörittää puheita, itsetehostus. Katsokaa viime päivien joukkoesiintymisiä. Kuka keksii kikkavan kannan, se arvelee olevansa suurikin sankari.

Ajankohtaismusiikissa olisi toivomista. Syystä tai toisesta muistin osaavani ulkoa mitä ajankohtaisimman iskelmän 50-luvulta. Se oli italialainen, mutta tuli kuuluisaksi saksaksi – Krimi-nal Tango! En luullut silloinkaan, että siinä olisi laulettu krimistä tai naalista, koska harrastin oppikirjojen lukemista.

”Hämäriä hahmoja varjoissa… Kukaan ei käsitä… Tukahduttava jännitys lepää ilmassa… Eikä Kripo (rikospoliisi) saa selvää…”

Etenkin Tarmo Kunnas osaisi kertoa yksityiskohtaisesti, miten Italiasta alkanut futurismi muuttui fasismiksi, ja näyttäytyi ensin taiteissa, tässä tapauksessa nimellä ”futurismi”. Suomessa ensimmäisenä jälkikäteen sitäkin esitteli Paavolainen, Nykyaikaa etsimässä.

Se on taiteen eräs merkitys. Taide on eräs tulkinta todellisuudesta – oikeastaan mielipide – ja vaikka se olisi miten hullu, siitä näkee kumman paljon. Kolmella suurella fasismilla, Saksan, Neuvostoliiton ja Kiinan, oli kullakin tiukat taidepoliittiset käsitykset. Espanjasta, joka voi unohtua fasismin yhteydessä, ei ole aivan vastaavia esimerkkejä. Lorcan murha saattoi olla paikallistason tihutyö.

Lähes 100 vuotta kuvataide esitteli ahkerimmin taipunutta todellisuutta, ja kun taiteessa oli edistytty matematiikkaan asti, jopa kaaos oli vähän aikaa muotia. Mutta esittävyyden kaihtaminen ei koskaan tullut elokuvaan, ei sarjakuviin, ei valokuviin. Esittävyys ja kuvataiteissa suuri piirtämisen lahjakkuus eivät ole vain menneen pikkuporvarillisuuden lemmikkejä. Toistaiseksi vasta televisiossa nähdyt Tove Jansonin maalaukset säväyttävät väreillään ja viivallaan, ja ne ovat esittävää taidetta. Sarjakuvan piirtäjänä hän oli yksi maailman parhaita, vaikka siirtyi kirjoittamiseen saatuaan hahmot valmiiksi. Erikoislaatuinen monen alan lahjakkuus!

Esittävyyden hieno puoli on taipumus esittää jopa enemmän kuin tekijä oikeastaan tarkoitti.

Näin eilen kirjakaupassa sellaisenkin kirjan kuin ”Amatöörin silmin” (Guerin, Frances: Through Amateur Eyes). Kyllä siitä näkee omin silmin, että saksalaisten sotilaiden itse ottamat valokuvat välittävät metsästys- ja saaliin esittelyperinnettä. Hyvin vaarattoman näköiset koulupojat esittelevät kaverinsa kameralle vielä höyryäviä juutalaisia tai hirressä heilahtelevia venäläisiä.

Suomessa ei oikein taida olla vastaavia tutkijoita. Siinä on suuri vaiva, kun on käytävä läpi satoja tuhansia kuvia ja negatiiveja ja nykyaikaa lähestyttäessä vielä kaitafilmejä ja videoita. Tutkimustehtävä on vaativa, selvittää mitä kuvissa todellisuudessa nähdään.

Siitä olemme keskustelleet tässä usein, että liian tutut ryhmäkuvat ja pönötyskuvat eivät paljon kerro. Arjen taltiointi ei ole ollut tapana. Yksi kommentoija heitti viimeksi hienon esimerkin – valokuva jääkaapin sisällöstä kertoisi enemmän kuin kuva jääkaapista ja sen eteen seisahtaneesta ihmisestä.

Esimerkki satutti, koska useana vuonna valokuvasin syyskesällä mökiltä lähtiessä ruokakomerot. Keväällä tullessa ikuinen kysymys on muuttumaton, onko sokeria, onko kahvia, onko jauhoja, entä näkkileipää. Kuvasta näkee, ja olin jo ehtinyt itsekin huomata, että nämä käytännön tarpeisiin näpsityt digikuvat alkavat saada historiallista arvoa.

Sama koskee kirjajärjestelmääni. Kuvasin järjestelmällisesti kirjahyllyni eri työpaikoilla, koska kuvasta on niin paljon helpompi löytää hakemansa kuin hyllystä.

Painokas lisä ”amatöörin silmiin” tuli kirjakaupasta poistuessa. Siinä oli, kuten on aina ollut, mainoskaapissa muuta ylioppilaskuva, ruusut ja kaikki. Kuvat olivat erittäin hyviä. Kaikkein kaavamaisimmat eli ylioppilas- ja hääkuvat näyttävät kertovat usein enemmän kuin huolellisesti valaistut ja asetelmat muotokuvat. Se jokin vaikeasti määriteltävä ajan henki, Zeit-Geist, jota Saksan romantikot tavoittelivat, näkyy suoraan noista kuvista. En ilkeä laittaa esimerkkiä tähän kaikkien naurettavaksi, mutta minulla on kuva äitini ikonostaasista eli viiden lapsen ylioppilaskuvista 1963 - 1974. Henkilöistä viis mutta kuvissa ja kuvatuissa näkyy tuon aikakauden historia. Oma kuvani on, myönnän, puhtainta keskiaikaa, mutta niin oli kauhavalainen valokuvaajakin.