Eipäs

Kuulijan tai lukijan tarkkaavaisuus kestää keskimäärin 17 sekuntia.

Luulin minäkin, että tämä on vanhuutta. Ei se niin ole. Jos tuon tolpan toiselle puolelle pääsee, 17 minuuttia menee kuin varkain ja sitten 170. Enempää ei perse kestä. Yliopistollinen tapa on hyvä: kaksoisluento eli tunti ja kolme varttia on enin, myös seminaarissa. Tupakoinnin surullinen taantuminen on tehnyt hallaa addiktion osoittamalle rajalle, joka oli 50 minuuttia ja sitten kymmenen minuutin tauko.

Mutta esimerkiksi viikolla esittäytynyt Bonnierin uusi tirehtööri ei ole selvillä tästä julkaisualan alkeisopista. Sitä vastoin Otavan uusi hallituksen puheenjohtaja on. Muistan hyvin, miten hänen vanhempansa erosivat ja jostain asiasta tuli sanomista; edesmennyt esimieheni lausui tämän kuolemattoman ennustuksen – ”Casimir Ehrnrooth on hampuusi, josta ei koskaan tule mitään. Sanokaa minun sanoneen.”

Tiedättekös, lapset – kadonnut suomalainen äärioikeisto oli siitä erikoinen joukko, ettei siellä juuri kukaan käsittänyt rahan merkitystä eikä käyttöä. Niinpä kun joku vaati vaikkapa avioeron yhteydessä enemmän varoja tai vastaavasti kieltäytyi maksamasta jotain esitettyä summaa, tätä pidettiin huonona käytöksenä.

Pekka Haukinen –vainaja (”Johnny Walker”) ikuisti 60-luvulla Ylioppilaslehteen vanhan vitsin. Kun Jeesus heitti Genesaretin järven halkijuoksun yhteydessä kahdella nopalla kolmetoista, Pietarilta paloi päre, ja hän lausui nämä sanat: Herra, Herra – anna jo ihmeittesi olla. Tämä on rehellistä rahapeliä.

Niinpä jo kenraali Walden omaksui ja oppi jo varhain yrmeän asenteen myös virka- ja aatetovereihinsa. Näillä oli ikävä tapa ängetä ”isänmaan nimessä” toisen lompakolle.

Silloin kun tytöt ostelivat kukkahuiveja ja pojat kääntyivät Stalinin uskoon, olin itsekin menettämässä uskoani kapitalisteihin. Olin kuvitellut, että eräät tuntemani esimerkkihenkilöt, esimerkiksi kustantajat, joilla oli tapana antaa sata tuhatta markkaa jokaiselle pyytäjälle, olisivat olleet jonkin minulle tuntemattoman, biologisesti uhanalaisen lajin edustajia. Ei se niin ollut. Kun roikutin kravattia kaulastani Pörssiklubilla, Suomalaisella Klubilla tai Seurahuoneella, jossa kokoontui rotarien Helsinki ykkönen, totuus valkeni kammottavana. Riistäjät eivät osaa riistää!

Osaamattomuus näytti johtuvan siitä, ettei asia edes kiinnostanut heitä. Se riitti, että kukin sai teikaroida arvon ja perimän edellyttämässä järjestyksessä ja hymyillä kuin puuhevonen kuutamolla, paitsi nämä PYP:in isot herrat, jotka olivat perinteisesti yhtä hauskaa väkeä kuin pienempien maaseurakuntien haudankaivajat.

Kuten tietävät ne, jotka ovat syystä tai toisesta vilkaisseet matrikkelitietojani, olin korkealla norsunluutornissa, kun Suomessa kohisi, kasino kilisi ja sitten muutaman vuoden kuluttua häkki heilui. Minuun olisi tuomioistuinten ja runouden maailmassani sopinut vallan hyvin maininta, jonka Dani Katz sijoitti esikoisteoksensa nimiöön: näillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, kuten heillä ei todellisuudessakaan ollut.

Bonnierin herra sanoi, ettei ongelma ole sisältö, vaan miten asiakkaat löytävät esimerkiksi WSOY:n tuottaman sisällön. Otavan herra puhui jotain elämysmatkailusta.

Noilla kahdella yhtiöllä ja Tammella kolmantena ja Gummeruksella (tuuliajolla) on valtava backlist eli käytettyjen ”oikeuksien” varasto. Ennen oli sellainen tapa, että kustantaja voi elvyttää todella halvalla loppuunmyydyn kirjan ja siis julkaista uuden painoksen.

Jos nyt joku – minä – opiskelen Eeva Joenpellon romaaneista, miten eletään ihmisiksi, WSOY:n kotisivulla on neljä hänen romaaniaan, joista yksi on tilapäisesti lopussa, toista ei sivusto lainkaan tunne ”osta”-napsautuksesta huolimatta ja niitä kahta muuta ei muuten vain saa. Äänikirjoista neliosaisesta Lohja-sarjasta ilmoitetaan kolmea, joista kaksi on tilapäisesti lopussa.

En luulottele, että vanhempi suomalakinen romaani kiinnostaisi myyntimielessä, kun ei uudempikaan kiinnosta. Bonnierin herralle ei varmaan kerrota, että kirjojen ja myös lehtien myynnin surullinen suunta on kahden tekijän summa, kustantajien oman taitamattomuuden ja kirjailijoiden nahkea epäluuloisuuden.

Olen sommittelemassa julkaisua ”Kullervo Kemppisen Lappi” tai sen tyylistä antologiaa. Aion runnella tekstejä. Kirjallinen noutopöytä on ajatukseni. Se noudattaa tuota twitter-maailman ja muiden ihmissuhteiden 17 sekunnin sääntöä. Repikää siitä.