On oikein vaieta

Nostimme esiin avoimen kysymyksen. Muutamat sanoivat, että ei pitäisi kirjoittajan maallikkona levitellä omatekoisia taudinmäärityksiä kuolleista kirjailijoista.

Tässä on ongelma.

Lääkäreiltä ja hoitohenkilöiltä ihmisten tautien kuvaileminen, niistä kertominen ja ilman muuta taudinmääritysten paljastaminen on jyrkästi kielletty. Rangaistus on sangen kova.

Jos siis kirjailijat W-i ja S-pää olisivat joutuneet elämäntiensä varrella esimerkiksi sairaalahoitoon mielenterveyden ongelmien vuoksi, heistä olisi siellä laadittu asianmukaiset selvitykset. Ne ovat henkilörekisterilain mukaan salaisia myös kuoleman jälkeen.

Salassapitoaika ei ole pohjia myöten selvä. Itse olen opettanut – julkisesti ja vastuullisesti – että potilastiedot on pidettävä salaisina ainakin 50 vuotta potilaan kuolemasta. Tämä on myös käytäntö. Tosin 25 vuoden kuluttua kuolemasta tietoja alkaa joskus vuotaa.

Mutta jos mietitte, erittäin suurta mielenkiintoa herättäneestä presidentti Kekkosen eroon johtaneesta, henkisiä kykyjä nakertaneesta sairaudesta ja sitten kuolemasta ei ole ainakaan helposti löydettävissä häntä hoitaneiden lääkäreiden antamia tietoja. (Muistelen että ne kuitenkin löytyvät omaisten nimenomaisella suostumuksella julkaistuina.)

Käytän Kekkosta esimerkkinä, koska istuvan presidentin mielenterveys on asia, johon liittyy mahdollisimman suuri yleinen etu. Lääkäreillä nimittäin ei kuitenkaan ole oikeutta kertoa tällaisia tietoja.

Tässä voi tulla paha virhe. Jos toimittaja kirjoitti lehteen, että presidentti putosi mereen ja puhui aivan sekavia niin että dementoituminen tuntui kiistattomalta, tässä on tilanne, jota on harkittava aivan toisten lakien perusteella. Tuo tieto voisi olla kunnianloukkaus tai yksityisyyden loukkaus. Tuokin suoja on kohteen kuoltua epämääräinen. Se voi olla voimassa, mutta myös vainajan tautihistorian selvittäminen voi toisaalta olla luvallista.

Jos siis kirjoittaja pohtii toisen, vaikkapa kirjailija P-talon henkistä rakennetta tämän kuoltua, silloin puheena on asia, josta ei voi eikä saa olla luotettavaa tietoa vuosikymmeniin.

Paheksuminen on ehkä paikallaan. Itse arvelen, että elävän ihmisen terveystietojen esittäminen julkisuudessa on perusteltua vain tämän suostumuksella. Mutta kun ymmärsin vasta äsken katsoa Jyrki Virolaisen blogin kommentteja ja löysin sieltä hänen kirjoittamansa tiedon liukastumisesta ja kallovammasta ja kirjoittamisen keskeyttävästä sairaalahoidosta, joka päivämääristä päätellen jatkuu edelleen, en näe, miksi olisi sopimatonta toistaa hänen itse antamansa tieto tässä – ja toivottaa voimia ja toipumista.

Palaan romaanikirjailijoihin. Se on ongelmallista, että kirjailijan sairaalahoidosta kerrotaan henkisen tasapainon pettämisenä. Lääkäri X on hoitanut kirjailijaa ja tietää, että kysymyksessä oli hurjan työskentelyn aiheuttama uupumus, burn-out. Lääkäri ei saa oikaista julkisuudessa esitettyä vihjailua ”hulluudesta”.

Asiaa selvitettäessä olen käyttänyt tätä esimerkkiä korostaessani lääkäreille, että he eivät saa ryhtyä totuuden puolustajiksi. Lääkärin on puolustettava potilastaan myös tämän kuoltua. Omainen tai jopa ihailija voi ryhtyä taittamaan peistä, mutta vain sillä ehdolla, ettei hän ole lääkäri tai hoitaja.

En ole sitä mieltä, että ”totuuden on tultava esiin” enkä ihaile suorapuheisia ihmisiä. Oman ajattelutapani mukaan totuus voi olla liian armoton, ja lisäksi totuus on usein yllättävän monimutkainen. Se on taikauskoa, että oikea tieto olisi ilman muuta ymmärrettävä. Päinvastoin tieto usein vaatii lisää tietoa. ”Taitelija X sijoitettiin lapsena vieraaseen kotiin ja etsi vasta aikuisena biologisen äitinsä.” Syitä voi olla hyvin monenlaisia.

Kirjoitin tähän pari vuotta sitten katsauksen elämäkertateoksesta, jossa selvitettiin kuuluisan, kauan sitten kuolleen kirjailijan kuppaa eli syfilistä. Pidin asian esiin ottamista perusteltuna. Kirja oli tutkimus. Tutkimusetiikka on joskus ristiriidassa hienotunteisuuden ja jopa hyvien tapojen kanssa. Sen kuuluukin olla.

Yksi tutkimuseettinen ajatus ei esiinny julkaistuissa säännöissä. Tutkijakunta tai yliopisto eivät saa päättää sitovasti, ketä on pidettävä tutkijana. Tämä on vain pieni verkkokirjoitus. En yritä perustella, vaan viittaan mielestäni oikeaan tuomioistuinten ratkaisuun. Eräs kirja todettiin pääministeriä loukkaavaksi. Lisäisin omasta päästäni, että kuolleen pääministerin sukupuolielämä luultavasti on tutkijan esiteltävissä – mutta ei lääkärin.