Oireyhtymä II […]

Tutkimuksista ja elämäkertateoksista päätellen Päätalolla oli yksi miespuolinen ystävä kerrallaan. Hänen kunnianhimonsa oli pohjaton, mutta hän ei halunnut huomionosoitusten kohteeksi. Kun niitä tuli, hän on tapauksia muistellessaan korostanut kammon ja kauhun tunteitaan.

Päätalon eräs oma joukko oli armeija. Viihtymiseen kuitenkin vaikeutti herrakammo. Se oli kyvyttömyyttä kommunikoida suullisesti, osaamattomuutta pitää puoliaan. Siviilissä hän meni sekaisin muutettuaan pois Taivalkoskelta mutta myös paluu oli epäonnistuminen.

Hurja haavoittuminen Kiestingissä on kertomus kyvyttömyydestä hallita sosiaalista tilannetta. Päätalo menee jalkaväen hyökkäykseen ilman pakkoa, oikkunsa vetämänä ja huomaamatta sanoa, että hänellä oli määräys muihin tehtäviin.

Kerran toisensa jälkeen sisäinen ääni yllyttää häntä mielettömyyksiin tai syöttää hänelle järjenvastaisia selityksiä.

Armeijassa hän viihtyi parhaiten päästessään sorvaamaan voinokareita tai järjestämään elintarvikkeita. Tuhoisat uhkapeliporukat, joissa hän yleensä menetti rahansa, on nähty itsetuhoisuutena. Eikö korttirinki ole kuitenkin sosiaalinen konteksti, jossa ei tarvita puhumista?

Kallen elämän suuret häpeät liittyvät naisiin. Sotilaana hän heittäytyy suurkirjoittajaksi. Hän sepittää mahdottoman määrän rakkaus- tai seurustelukirjeitä ja suorastaan elää niistä. Vähät tapaamiset naisten kanssa johtavat epäonnistumisiin, joista pahin virhearviointi on ”Laina”, ensimmäinen vaimo. Vaikka Päätalo on selvästi värittänyt ”Lainan” kuvaa Iijoki-sarjassa, kahden syvästi itseensä uppoutuneen ja ahtaasti eläneen ihmisen yhteinen hanke ei voi onnistua.

Kolmesta muusta tapaamisesta hän saa sukupuolitaudin. Välikohtauksissa on nähty korven kasvatin kokemattomuutta. Ehkä se oli myös kyvyttömyyttä hallita rajuja tunteita, sekä osaamattomuutta epäilyttävien naisten seurassa. Huorakohtausten rinnalle nousee tappelu Oulun kadulla ja joutuminen kolhittuna juoppoputkaan. Tapahtumasarja on jälleen esimerkki siitä, miten ei pidä toimia. Psykologiset möhläykset ovat sellaisia, joita moni oppii varomaan jo lapsena. Mutta ”Koillismaan” Kauko eli Kalle tappelee myös rippikoulussa, koska joutuu nopeampien poikien hampaisiin.

Sekä ihailijat että penseät päivittelevät Päätalon hyvin laajoja työn kuvauksia. Siinä voi olla perääkin, että kahden romaanin jälkeen lukija melkein osaisi rakentaa omakotitalon Messukylään pula-aikana. Työn kuvaukset ovat Päätalolle henkisesti turvallisia. Vasaralle ei tarvitse puhua, eikä saha vastaa.

”Koillismaa” voisi olla suuri maaseuturomaani – oikeastaan suri romaanisarja maaseudun katoamisesta. Ehkä se onkin sitä. Lukijan kannalta romaania haittaa rakenteen kömpelyys kolmen henkilötarinan kannalta. Minä eli Kauko on syvä osio, mutta ison talon ongelmainen poika ja tamperelainen rakennusmestari ja heidän vaimonsa ovat lievästi epäuskottavia kiiltokuvia.

Aspergerin oireyhtymä osana autismia ei ole nykytiedon mukaan missään tapauksessa selkeäpiirteinen sairaus. On epäselvää, onko se sairauskaan. Itse ajattelen sitä henkisenä rakenteena.

Päätalon tuotanto on kansainvälisestikin ainutlaatuinen. Mieleen tulevat suuret venäläiset, jotka kirjoittivat sairauden partaalta, kuten Gogol ja Dostojevski. Silti – tunnen vain yhden kirjan, ”Memoires d’un névropathe” (Schreber), jossa luultavasti ”elimellisten syiden” aiheuttamaan syvään psykoosiin vaipunut henkilö kirjoitti itsensä ulos mielisairaalan suljetulta osastolta. Vapaudessa hän tosin taantui, mutta silti – ei taida olla toista kuvausta, jossa hyvin pahasti harhainen henkilö kuvaa harhojaan järjestelmällisesti ja onnistuu ottamaan niihin etäisyyttä.

Päätalon pohjaltaan yhtenäinen tuotanto on tarina erittäin vaikean perimän, lapsuuden ja olojen ruhjoma ihminen vaihe vaiheelta kääntää rajoituksensa voimaksi. Pelokkaasta ja ylenkatsotusta peräkamarin pojasta tulee – kaikista asioista – taiteilijana suunnattoman suuren yleisön rakastama ja kunnioittama mestari, jolla on helpomman tien kulkijoihin verrattuna ylivoimainen kyky löytää kaiku, viime kädessä antaa kieli mykille ja näkö sokeille. On se käsittämätön saavutus puhevikaiselle, huonosilmäiselle ja vain auttavasti koulutetulle ihmiselle.

Päätalo kirjoitti vaikeutensa ja rajoituksensa kumoon. Tutkijat ja lukijat puhuvat hänen sisäisestä piiskastaan. Ehkä hän kuitenkin koukkuuntui omaan lääkkeeseensä, kirjojen kirjoittamiseen. Silti: minun ymmärtääkseni mukaan hän pystyi ”parantamaan” itsensä ja satoja tuhansia muita. Linnan rinnalla ainutlaatuinen teko – sankariteko. Ja sanan parantaa lainausmerkit viittaavat oireyhtymään, joka luultavasti aiheuttaa kärsimystä vaikka ei olisi sairuas.