Vikke risana

Päätalon ”Vikke Nilon tarina” osoittaa, miksi romaanin kirjoittaminen otti Pentti Haanpäällä ja Veikko Huovisella niin koville. Kyllä heiltä sellaisia ilmestyi, mutta ei heitä niistä muisteta. Jopa ”Havukka-ahon ajattelija” on pikemmin pitkä novelli. Vikke Nilo ei oikein jäsenny romaaniksi eikä kahdeksi romaniksi. Siinä on seassa jutelmia, joissa on runsaita novellin aineksia, esimerkiksi seikkailu Gorilla-Mäkisen kanssa.

Tämä tauti, jonka Päätalo siis selätti varhaisella Koillismaa-sarjallaan, vaivaa kirjailijoita edelleen. Meillä on ainakin kymmenen huumoripuolen kirjoittajaa, sama määrä jännitysalan ihmisiä ja kolmanneksi hienokirjallisuuden kalanteroijia, joilla on sama vika. Yksi vitsi (käänne, korotus) ei tee romaania.

Pohjalla sätkii kirottu sonettimuoto, joka vaatii vähintään kaksi kapulaa, esimerkiksi luontokuvan ja mielenkuvan, tai mieluummin kolme, hidas osa, nopea osa, hidas osa. Lukijat, kuten yksi eilinen kommentoija, alkavat sitten lukea hidasta osaa ja moittivat, kun ei se ole nopea. Se on vähän kuin moittisi valssia huonoksi fokstrotiksi.

Kommentoija saattaa olla laestadiolainen tiedottaja. Yksivakaisuus viittaisi siihen. Nyt hän moitti kirvestyöstä kirjoittamisesta. Sitä Päätalon tuotannossa lienee yksi prosentti kokonaistuotannosta.

Toinen viite on Raamattu. Noin puolet kirjan lukijoista on edelleen siinä uskossa, että tekstin on oltava totta. Raamattukin on kirja ja se on totta, ajatellaan. Helsingin kriitikot huomasivat lukevansa Päätalossa oululaisia Sirpaletta, Perjantaita tai Nyyrikkiä, jotka olivat suosittuja lehtiä, koska ne olivat kaavamaista viihdettä (”novellia”, ”läyryämistä”), ja Päätalon kaltaista kirjoittajaa tuon kaavan noudattamisesta.

Kriitikot unohtivat, että melkein aina vakiokaava on syntynyt siksi, että se on ollut mahdottoman hyvä. Vuosikymmenten aikana tunarit ovat sitten hinkanneet sen puhki. Se ei todista, että itse kaava olisi vieläkään huono. Vieläkin koputtelee käypäläisiksi luultuja metsäinsinöörejä neidonkamareiden oville.

Näissä yhdestä puusta veistetyissä kertomuskirjoissa, joita moitin, on antauduttu vaikean ongelman edessä. Olisi kyettävä kuvaamaan, miten ihminen muuttuu maailmassa ja maailma muuttuu ihmisessä. Kafka ja Camus tekivät sen yhdessä lauseessa, kumpikin tekstin ensimmäisessä (”Muodonmuutos”; ”Sivullinen”).

Hupsut väittävät, että kirjan pitäisi muuttaa maailmaa tai edes lukijaansa. Asia on päinvastoin. Lukija muuttaa kirjaa. Hänen kokemanaan siitä tulee toista, usein sellaista, mitä kirjoittaja ei ole ajatellutkaan. Kun luet Solzhenitsynin romaanin, et nouse sen äärestä samana ihmisenä, ja kun irrotat kravatin kaulastasi, et muista missä niitä säilytitkään. Itse aion pukeutua smokkiini ja panna mustan mirrin kaulaan, kun seuraavan kerran kohtaan todella hyvää tekstiä. Lähipiirille tiedoksi, että myös silkkikääntein somistettu tupakkatakki smokkipaidan päällä voisi ajaa asian, sellainen joka kiinnitetään edestä siroilla punoksilla. Kuva Wikipedia – Chaplinin ”Parrasvalojen” tarpeistoa.

Suuri poikkeus tuosta opista on pikareski, menneiden vuosisatojen suosikki, jota omassa ajassamme edustivat Svejk ja Cath-22 (”Me sotasankarit”). Mielellään mainittu ”maaginen realismi” on pikareskin muoto ja toimiva. Sankarille tapahtuu uskomattomiakin asioita, mutta hän ei tokene niistä. Hän vain vaeltaa ja on aina kaltaisensa.

”Vikke Nilo” on pikareski, itsensä Don Quijoten lajitoveri. Tämäkin päähenkilö luulee liian usein olevansa fiksumpi kuin onkaan. Päätalo on sijoitellut taitavasti tekstiin sivukertomuksia, joissa päähenkilö lyö, kuten savottamaailmassa asia ilmaistiin, kätensä kyynärpäätä myöten paskaan. Mutta hän on hullu. Hänellä on hullun nauru ja hullun vinkeet. Sisäinen demoni on kuvattu hyvin.

Tässä kirjassa Päätalo nostaa esiin myös kolme pirullisuutta, jotka ovat hänen tuotannossaan yleensä pinnan alla, uskonnon, kommunismin aatteen ja isänmaan. On siellä kotikin, kodittomuutena.

Muurmannille mennessä kulttuurit törmäävät. Entiset Vienan vapauden itkijät vaikenivat siitä, että laulumailla suomalaisia pidettiin vääräuskoisina. Meitä inhottiin. Sitten uskonnosta luopuneilla oli parempi aate, tämä punainen. Ja meitä inhottiin. Rajan yli menneet, jollaisista on episodeja ”Koillismaassa”, eivät todellisuudessa tienneet mitään levitellyistä aatteista. Ja korpimaa ja Vikke Nilo olivat vaistomaisen herrakammoisia ja siis korostetun ”epäisänmaallisia”. Tuo tunne olisi edellyttänyt kansakoulupohjan. Sellaista ei ollut.

Pilaloruineen ja pistopuheineen tämä tarina kommentoi alkukantaista suomalaisuutta. Kertoja on kelmi, kuten tässä, tai tunteiden runtelema, totinen metsäläinen, kuten Koillismaan Kauko eli Iijoen Kalle. Ensimmäinen kerta sitten ”Seitsemän veljeksen”, jonka vaikutuksen Päätalo viisaasti kieltää.