Kalle Päätalo

On hiukan sopimatonta lukea toisten kirjoituksia. Kirjoittaja ajautuu moraalikatoon kuin Suomen poliittinen järjestelmä, jos tietää, että hänen juttujaan vilkuillaan.

Luottaen siihen, että Päätalon lukijat vähät välittävät jonkun Kemppisen sekavista ja hyppelehtivistä selvityksistä, ja häneen välinpitämättömästi tai vihamielisesti suhtautuvat hyppäävät yli, jatkan aiheesta, eikä loppu ole tässäkään edes näköpiirissä,

Jo kolme kertaa olen joutunut viemään hyvät mielipiteeni Päätalosta roskiin (ongelmajäte, ei kierrätys). Ensin pidin häntä taitamattomana, yksitoikkoisena ja mielenkiinnottomana. Iijoki-sarja muutti tämän. Päädyin pitämään häntä ensin ihan itse ja sitten, kuten havaitsin, Sinnemäen ja Karosen tavoin ranskalais-irlantilaisen perinteen eli tajunnan ja havaitsemisen hienoisten tilojen erehtymättömänä välittäjänä. Otin huomioon myös kansatieteelliset ja mikrohistorialliset ansiot.

Sitten luin Koillismaa-romaanit. Nekin ovat Iijoelta, mutta henkilöt ovat kuvitteellisia eli läpinäkyvästi naamioituja. Kuvattu ajanjakso on 30-luvulta 60-luvulle. Sarja on varsin hyvä, vaikka kirjoittajan kokemattomuus ja kustantajan hutilointi näkyvät selvästi. Aineisto on monin kohdin sensaatiomaista. Ehkä siksi sarjasta puhutaan niin vähän. Suuri Ruotsiin muutto 60-luvun lopulla on keskeinen teema. Talvisota Suomussalmella ja Kuhmossa esiintyy paremmin yhteisöihin ankkuroituna ja uskottavampana kuin missään muusa tietämässäni kaunokirjallisessa kuvauksessa.

Tuo sarja on siis varhaisempi kuin laaja ja omaelämäkerrallinen Iijoki. Ja se oli minulle toinen mielenmuutos.

Pahin oli vielä edessä. Kuvassa esitetty Nikke Vilon tarina on kuvan niteeseen hiukan oudosti harsittu yhdistelmä romaaneista ”Kairankävijä” ja ”Viimeinen savotta”. Olin varautunut kansikuvan julistamaa ennakoiden kaltaiseni vanhan papparaisen osittain sekapäisiin höpötyksiin huonosti esitettynä.

Teos on todellisuudessa Suomen kirjallisuudessa oikeastaan ainutlaatuinen. Se olisi kirjallisuuden harrastajien lisäksi historiantutkijoiden, psykologien ja psykiatrien luettava ensi tilassa.

Itse oli kiinnostunut Muurmannin ratatöistä 1916. Isoisäni väitti olleensa siellä, ja kirjoitti muistelman, jonka oikeaperäisyyttä olen aina epäillyt. Päätalon taivalvaaralaiset olivat kulkeneet ennen maailmansotaa Louhessa ja Kantalahdessa ja olleet noissa ratatöissä.

Romaanihenkilö Vikke Nilo potaltaa työmaille, vaikka on pääammatiltaan korttihuijari, tai oikeastaan juuri siksi. Tänään olen kohdassa, jossa hän on Murmanskissa, ja Suomessa on kansalaissota.

Romaanin alku on järkyttävä huutolaisuuden kuvaus. Päätalon äiti ja useat sukulaiset olivat kokeneet tuon kohtalon. Kuvaus on luultavasti hyvinkin tosi ja jo sen takia tärkeä.

Vikke on ”idiot savant”. Termi tarkoittaa aivovaurioihin (Vikke Nilo) tai autismin spektriin kuuluvia tiloja, joissa asianomaisella on vakavien mielen puutteiden ohella merkillisiä, joskus uskomattomia valmiuksia. Tunnetuimpia ovat huikeat muistisuoritukset. Usein mainitaan myös käsittämätön musikaalisuus. Asiaa on tutkittu paljonkin, ja siitä on useitakin kuuluisia elokuvia.

Vikke Nilo oppii huutolaisena sekä lukemaan että laskemaan omin päinsä. Rippikoulussa hän lyö kirkkoherran ällikällä mutta karkaa takaisin metsään sosiaalisen osaamattomuutensa vuoksi. Hän ei nimittäin ole viisas.

Romaanissa selostetaan yksityiskohtaisesti Nilon korttihuijarin toimen yksityiskohtia, kuten keskisormen hiomista ja harjoittamista herkkätuntoiseksi ja pelikortin sivujen viistämistä viilalla tai selkäpuolten varustamista hienoisilla neulan painalluksilla. Myös uhkapelin kuvaukset ovat mykistävän asiantuntevia. Muurmannilla päähenkilöltä menee holtti. Parakin lattialla rojottaa ruumis; puukoilla tapettu vainaja oli kuullun mukaan yrittänyt samaa, mitä Vikke on juuri yrittämässä.

Uhkapelisairautta on meillä Päätalon ohella käsitellyt Haanpää, jonka asiatiedot jätkän elämästä – pääaiheestaan – ovat tavattoman paljon heikommat kuin Päätalon. Eihän se Pentti todellisuudessa ulkotöissä viihtynyt. Isoon taloon syntynyt valtiopäivämiehen poika vain keksi esittää ”jätkää”, ja se meni täydestä ainakin Helsingissä. Mutta korttipakkansa hän poltti uunissa vähän väliä.

Kaikkein yllättävintä on, että tässä meillä on suomalainen veijariromaani. Vikke on pakonomainen valehtelija, joka sepittää itselleen ja muille sekä tilanteisiin sopivia että sopimattomia taustatarinoita. […]