Sähköjohto

Läppäri torkahtelee tuossa. Mutta annapa että joku haluaa silmätä valokuvia, laatia blogikirjaan henkilö- ja asiahakemistoa tuolla ruokapöydän ääressä tai lyödä musiikkitiedostot kiinni stereoihin, täältä pesee.

Mutta tie oli pitkä, kivinen ja kaita. Tänään kouri kylmäkin. Olimme Hekan kanssa Taidehallissa katsomassa niitä Esko Männikön valokuvia ja totesimme yhteen ääneen, että on aikoihin eletty. Yhtä vaikuttuneilta vaikuttivat muutkin katsojat, joita oli runsaasti. Muutama vain kyseli, miksi kaikenlaista rumaa oli kuvattu – ei kaunista.

Sanoin kirjoittavani blogiin, että käykää ihmiset katsomassa. Myös siellä myydyt Männikön kirjat on painettu yllättävän huonosti, eikä kuvista missään tapauksessa saa kunnon käsitystä muualla kuin paikalla. Vedostamisen taide on niin hurja, ettei tule vertauskohta mieleen. Menkääkin, jooko.

Tuossa mielentilassa ajattelin, että keskeytän tässä vaiheessa virtajohdon etsiskelemisen. Sellaisia minulla on 21, joissa laitteeseen menee kolmireikäinen tökkeli eli muuntaja on koneessa. Ne piuhassa kelluvat adapterit aiheuttavat jatkuvaa vaivaa. On niitäkin toistakymmentä, vaikka vein niitä yhdessä lukemattomien näytön johtojen kanssa SR-roskiin.

Ostos oli kallis, vähän yli seitsemänkymppiä, ja kohde oli universaaliadapteri. Kysyin Stokkan kellarissa wattimäärää, mutta siellä vastattiin kierrellen. En pane pystyyn vertailututkimusta käyttöjännitteistä yhtä vähän kuin tehoista. Ampereja pitää olla muutama.

Myyjä oli mukava ja teki parhaansa. Kun olin kysynyt, oliko tarjolla olleessa laitteessa hakkuri, en jatkanut ”switched-mode”…

Kieltämättä tekisi hyvää paneutua virtalähteiden sielunelämään. Niitä on kovin monen hintaisia ja näköisiä. Parempi että keskityn miettimään, missä säilytän sitä. Päätin alustavasti, että olkoon kiinni koneessa, vaikka siihen voi sitten kompastuakin. Kokemuksen mukaan laitteen paneminen kaappiin. laatikkoon tai muuhun hyvään ja järkevään paikkaan, on ylimääräinen takuu siitä, ettei sitä enää löydä. Kaapissa se on jo matkalla johtojen hautausmaalle, joka sijaitsee lähellä päiväntasaajaa paripuolten sukkien hautausmaan lähellä.

Ennen laittelin dymolla tai rautalangasta ja käyntikortista askarrellulle alustalle täsmällisiä tietoja ”Nokia – laturi”. Mutta hitto – mikä Nokia. Varmaan Communicator tai joka tapauksessa jo käytöstä jäänyt.

Töpselitiede ei ole osaamiseni ydinaluetta. Tosin minulla on poikapuolisia lapsenlapsia, jotka ovat osoittaneet huomattavia taipumuksia alalle ryhtymällä heti kuusikuisina liikkeelle päästyään kaluamaan kalustejohtoja ja pian sen jälkeen työntämään sukkavartaita ja vastaavia pistorasioihin. On ollut paljonkin puhetta, että Aalto-yliopistoon saisi perustaa hyvissä ajoissa töpselitieteen osaston, tai jos Yliopiston fyysikot pahastuvat, olkoon sitten töpseliopin.

Siihen aikaan en kirjoittanut blogia, kun nettikin oli vielä siirtymässä Mosaicista Netscapeen, joten jouduin sijoittamaan kertomuksen Los Angelesin kauhuista julkaisemaani kirjaan. Ainakin kaksi viikkoa nimittäin kului virtajohdon hankkimiseen. Syystä joka ei ole valjennut minulle tähän päivään mennessä koneeni – silloin chic IBM Think Pad, ei toiminut, kun suomenkielisen pistokkeen kytki lentomatkustajan tavallisen muunnoskappaleen kautta seinän pistorasiaan. Koneessa nimittäin oli namiska isänmaallisen 120 V 60 Hz verkkovirran vastaanottamista varten. Ehkä se ei toiminut. Kauppaan ryntäämistä jarrutti havaintoni: en kuollaksenikaan tiennyt, mitä on amerikan kielellä ”maadoitettu jatkojohto”, koska sellainenkin tarvittiin. Radio Shackissa ja kilpailevissa yrityksissä yritin jopa piirtää piuhojen kuvat, huonolla menestyksellä.

Se jatkojohto muuten on grounded extension-cord, mutta läppärin piuhan nimeä en tiedä tänäkään päivänä. Siinähän näet on muuntaja mukana. Haku ”virtajohto” eri muunnelmina ei auta äkkiä edes Verkkokaupan sivuilla. ”kannettava adapteri” näyttää luullakseni osan valikoimasta.

Mutta Stokkan ostoksen saa palauttaa, vaikka olisi ehtinyt kotona riipiä pakkauksen auki. Varmistin sen etukäteen. Siitä hyvästä voi vähän maksaakin. Ranskaksi muuten olisin pärjännyt. Heillä on mainio sana ”truc”, värkki tms. Kaupassa voi sanoia ”värkki jota tarvitaan, että ordinateur toimii”. Ainakin minun kokemukseni mukaan myyjä olisi halveksivasti puhaltaen lyönyt paketin pöytään – oikean. Vive la France. No – hyvä Suomi. Se Stokkan piuha pelittää.