Muinaisjuna

Mielenkiinto lopahti 20 minuutin kohdalla. Mies oli tehnyt saman. Ajelin silloin kerran Flanderissa ja Ranskan rajoilla mukanani sekä ennen että jälkeen Suuren Sodan julkaistuja matkaoppaita. Kävin katsomassa, mihin kohtaan Reimsin tuomiokirkkoa oli ammuttu reikiä, ja ajoin kolme kertaa Paschendaelen ohi. Paikka jossa kuoli lähes miljoona miestä, on niin vähäpätöinen kumpare, ettei sitä huomaa. Muutoin etenkin Ypres’n seudulla ristien valaminen betonista näyttää olleen kukoistava elinkeino.

Älkää lukeko ”Flanderin tietä”. Tapasin kerran Claude Simonin ohimennen. Hän oli yhtä ikävystyttävä kuin kirjansa.

Älkää te menkö. Ihmiskunnan valtavan hulluuden puuskan alku 1914 on unohdettu ulkokohtaiseksi. Sommessa tulee aika kauhea olo, kun saappaiden alla kilahtelee ja rasahtelee edelleen. Siellä kuoli päivässä enemmän brittejä ja saksalaisia kuin Vietnamissa kaikkina sen sodan vuosina amerikkalaisia. Verdun on kammottavan maun muistomerkki paikasta, jossa kammottavat typerykset ammuskelivat toisiaan yötä päivää kammottavilla tykeilä.

Tämä pintapuolisen brittiviihteen hyvin puhuva mutta pahan näköinen sankari tyytyi hyväntuulisiin aiheisiin Pariisissa ja vilkutti vuoroon nykykuvia ja sadan vuoden takaisia filmejä ja valokuvia. Yhdessä vanhassa valokuvassa vilahti Guillaume Apollinaire. Siitä ei mainittu. Ei varmaan välitetty. EVVK.

Selostaja ei siirtänyt katsettaan luotijunan ikkunaan syöksyttäessä Rivieran suuntaan, vaikka oikealla kädellä olisivat olleet vuoret, joilla runous syntyi. Sonetti ja viime kädessä sonaatti, kaksi pohjaltaan binaarista muotoa, laulu ja soitto, syntyivät siellä kohottaen hurjistuttavan huudon.

Matkailu keksittiin yhdellä rysäyksellä. Vuosisadat herrasväet olivat antaneet sanan kiertää, ja nuorukaisia oli kierrätetty eri tahoilla. Seuruematkailu – rautatie oli tietenkin avainkeksintö – synnytti opaskirjat, vihkot ja kartat, joissa selostettiin kuten tuossa televisio-ohjelmassa, mikä on näkemisen arvoista ja kaunista.

Matkailun ilman nähtävyyksiä muistan. Suhtauduin vuosikymmeniä rantalomiin leppymättömän vihamielisesti, koska en tiennyt, millaisia ne olivat. Kävin vain oikeustieteellisillä opintomatkoilla, esimerkiksi Lontoon Sohossa, jossa perehdyin siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Vuosi oli 1964. Kun viimeksi käyskentelin hyvin nuorena miehenä usein polkemiani alueita, siis King’s Crossille asti ja sieltä oikeaan tai vasemmalle kädelle, joku oli vaihtanut kaupungin. Ja englantilaisia sanotaan vanhoillisiksi!

Merkittävillä paikoilla asuvat eivät yleensä kiinnitä vähintäkään huomiota ympäristöönsä. Heillä riittää arjen huolissa askartelemista. Sanoin kerran ihmiselle, että hän asui Tukholman Vanhassa kaupungissa samassa talossa kuin Bellman. Hän tietenkin kysyi, kuka on Bellman.

Koska dokumenttielokuvat ovat tulleet muotiin, olen sommitellut mielessäni käsikirjoituksen. Hankkeella ei ole rahoitusta, eikä tule. Ensin näytettäisiin uusi asuntoalue Kirkkonummella. Se on varmaan kaikin puolin mukava paikka, kallis vain. Rivitalohuoneistojen katoksissa on hälyttävä määrä kiiltäviä katumaastureita ja niljakkaan oloisia ratashoitoja, joita sanotaan ammattilehdissä premium sedaneiksi.

Siitä siis kuvia. Sen verran vahva tele, että talot tuntuvat olevan todellistakin enemmän tungoksessa. Sitten maineen mukaan Kirkkonummen hienoin talo. Tuskin sitä kukaan jaksaa lavastaa. Engelin nimissä kulkeneita töitä, aika samanlainen kuin Espoonkartano. Upeasti valkoiseksi kalkittu säleaita, mielettömyyksiin asti kukoistavat hedelmäpuut. Ja sama nyt – omituisen oloinen pihrakennuksen pääty, ei muuta. Ristreäviä, väistyviä, kohtaavia, poikkeavia teitä sinne tänne, yhtenä niistä maankuulu Kehä kolmonen. Itsemurhan tehneen arvotalon nimi oli Sundsberg. Se ei kelvannut entisille omistajilleen parenteesiajan jälkeen 1956.

Kamera kulkisi pusikoissa Jorvakseen. Nykyinen tielinja, joka on kivlitetty Kuninkaantieksi, ei voi olla rautatietä vanhempi. Ei hullukaan käyttänyt erinomaista peltomaata maantiehen. Kyllä se varmasti meni niiden kahden talon pihojen kautta ja vonkasi siitä meille, ainakin näkyviin. Tuosta kaltsin yli pääsee liukkaallakin kelillä hevonen, ja siitä jatkuu selvä hotu kirkolle.

Jos olisi sellainen kamera, jolla saa kuvattua menneisyyttä, voisin valokuvat Klaus Flemingin tai Kaarle-herttuan pyyhältämässä Raaseporiin tai Helsingin kuninkaankartanon suuntaan.

Viimeinen kuva: kuolleet omenapuut. Tämän kylän elinkeino oli hedelmäpuut ja kauppapuutarhat. Jokseenkin kaikki puut paleltuivat 1939 – 1940. Sankaruutta sekään ei ollut.