Pepysin selitys

Pepysin päiväkirja on lystillinen asia sinänsä. Takana on mietityttävämpiä ajatuksia. Kirjoittaja yleensä pyrkii, etenkin verkossa ja lehdissä, yleiseen ymmärrettävyyteen. Kuka kirjoittaa kuin naapurin mies, saattaa ansaita hyvin. Ja kirjoittaja pyrkii saamaan lukijoita; tämä ei.

Pepysin päiväkirja ja siis Englannin Cromwellin ja sisällissodan jälkeen tapahtunut kuninkaiden paluu, parlamentin kehittyminen, valtionvelan tasapainottaminen ja rahavallan jatkuva kehittyminen oli käänteentekevä aika. Mitään ei tapahtunut – meidät on opetettu hakemaan ja nimeämään löytöretkiä tai mielettömiä taisteluja, jopa vallankumouksia ”tapahtumiksi”. Mutta tämä oli todellinen suunnanmuutos.

Seuraava sileä tapahtuma eli sellainen sensaatio, että mitään ei sattunut, oli 1830-luku. Kaiken järjen mukaan teollistumisen ja hirvittävän luokkasorron – josta katso esimerkiksi Dickens, mikä kirja tahansa – piti järjennimessä johtaa veriseen kapinointiin ja seuraavaan sisällissotaan. Sellaista ei tapahtunut Englannissa, ja se oli uutinen. Sota saatiin Yhdysvalloissa, ja se oli hiukan odottamatonta. Sotaa ei tietenkään käyty orjuudesta, kuten väitettiin, vaan ulkomaankaupasta ja kaupan rakenteesta. Muuan muassa saksalaisen Marxin ja englantilaisen Engelsin suunnattomaksi harmiksi Englannissa syntyikin ”reformismi” eli tapa muuttaa oloja vähä vähältä.

Pepys oli paljon suurempi kirjailija kuin hänen ihailijansa ymmärtävät. Itse kirjallisuus oli jo kirjoitettu tappiin. Kukaan ei tulisi koskaan ylittämään Shakespearea näytelmissä eikä Donnea soneteissa. Pepysin aikana tosin kirjoitti muuan Milton, jota chicagolainen kirjakauppias Harold Bloom väittää maailmankirjallisuuden huipuksi. Älkää uskoko. En minäkään usko. Jos nyt eepoksista puhutaan, niin paalupaikalla on Chaucer.

Pepysin keksintö oli käteinen sielu. Hänen vuosisatansa oli kuvaamattomien uskonnollisten tihutöiden aikaa (30-vuotinen sota), jolloin äärikiihkoilu toisaalla ja mystiikka toisaalla kukoistivat. Häntä sellainen ei kiinnostanut häntä. Hän asemoi hitaasti syntyvän byrokratian rattaana eli virkamiehenä itseään eli ihmistä maailmaan. Voisi puhua jopa yksilöllisyyden tunnon synnystä.

Siinä ei ole mauksikaan sattumaa, että aikakauden kuuluisia nimiä olivat Thomas Hobbes, David Hume ja John Locke. Yksilöllisyys-kiihkoilija Berkeley kehitti solipsismin aatetta.

Seuraavat suuret proosateokset olivat joutavanpäiväisyyden ylistystä. Defoen Robinson Crusoe oli jotain aivan uutta, kuvaus ihmisestä, joka rakentaa omin käsin maailmaansa. Esitysteknisesti kuvaus oli toteutettu naurettavan epäuskottavana kertomuksena aution saaren vangista. Miten lähteeksi väitetty merimies Selkirk oli todellisuudessa toiminut, sillä ei ole niin väliä. Mutta ajatus jatkui ja sen mestari oli muiden ohella Jules Verne. Varhaisia arkisuuden kirjaajia olivat Sterne (Tristram Shandy) ja Smollet ja tietysti Fielding (Tom Jones). Heidän lihallinen jälkeläisensä on Dickens, maapallon suurin nisäkäs.

Defoe vie Pepysin ”uuden ihmisen” entistä pidemmälle. Dissentterit pitivät tätä uskontona. Kun näet sankari on huuhtoutunut asumattoman saaren rantaan ja tokenee hiukan kokemuksestaan, hän polvistuu esittämään palavan kiitoksen Jumalalle, joka käsittämättömässä viisaudessaan on pelastanut – juuri hänet.

Ehkä meillä on tuo ”valistuksen” ajatus edelleen ytimissämme. Laivan mukana hukkuneet eivät olleet Herralle otollisia. Minä pelastuin. Siispä olen Jumalan silmäterä.

Kummallisen mielleyhtymän kautta näen Pepysin vierellä vajaat sata vuotta vanhemman kirjailijan. Minulle Pepys on uuden ajan ihmisen mallikappale. Hän on modernia maailmaa. Asia on tapana ymmärtää toisin. Minulle Englannin kuninkaallinen laivasto oli ensimmäinen todellinen liikeyritys. Kauppakomppaniat jatkoivat vanhoja Hansan kaltaisten liittojen perustetta. Laivasto tykkeineen liikkui periaatteessa Pepysin kaltaisten uudistajien ansiosta järkiperäisesti milloin missäkin maksimoimassa voittoa. Liikkeenjohtajat (upseerit) hankittiin nerokkaasti. Meriupseerin virkoja ostettiin ja myytiin. Monet etevät toimijat, kuten Pepys, eivät olleet juuri merillä käyneet.

”Moderni” on vastenmielinen nimike. Emme ole koskaan olleet moderneja. Mutta toimivan ja syviä syntyjä enimmäkseen kaihtavan Pepysin takana seisoo Michel de Montaigne. Hän oli aatelismies ja sotapäällikkö ja – yhdistävä tekijä – kokenut hallintomies. Hän vetäytyi suhteellisen varhain surullisesta maailmastaan ja kirjoitti rakkaitten klassikkojensa keskellä tekstejä, joita hän nimitti ”yritelmiksi”. Ranskan sana ”essay” vakiintui sitten ulkopuolisen tarkastelijan maailman mietteiden yleisnimitykseksi ja alkoi menestyä etenkin Englannissa, Pepysin jälkeen.

Tämä on vain katteeton päähänpisto. Pepysistä ei tiedetty mitään ennen 1800-luvun loppua, ja kun hänen tekstinsä ei ollut luettavissa, se ei tietenkään vaikuttanut kehenkään. Montaignen maine on ollut suuri aina ja hänellä on riittänyt jäljittelijöitä. Itse tiedän jäljitteleväni häntä, ja Plutarkhosta (siis vähän tunnettuja ”esseitä”, ”Moralia”).