Ainakin Orwell

Jouduin selvittämään eräälle kysyjälle tekijänoikeuden suoja-aikaa. Puheena oli Saint-Exupéryn ”Pikku Prinssi”. Käytin kaksi tehollista tuntia ilmaisen neuvon miettimiseen, ja vielä jäin epävarmaksi. Kaikitenkin vanha Bernin sopimuksen periaate on voimassa, Suomessa Suomen lain mukaan, eli tuo kirjailija on vapaa. Ranskan erikoislaatuinen ”Kuollut Ranskan puolesta” –poikkeus, joka merkitsee eräissä tapauksissa suoja-ajan pidentämistä 30 vuodella, ei koske teoksen esittämistä Suomessa. – Mutta kirjan suomennos on julkaistu 1951, ja sen suoja on siis voimassa…

Eli en tällä kertaa viitsi sukeltaa oppineisiin pohdintoihin. George Orwellin kaikki parhaat esseet ja kaikki romaanit ovat sievästi ja hyvin muotoiltuna verkossa osoitteessa

http://ebooks.adelaide.edu.au/o/orwell/george/

Australian tekijänoikeuslaki on erilainen ja itse asiassa tiedän miten. Orwell on siellä vapaa. Suomessa hän ei ole ja Ranskassa luultavasti ei sinne päinkään. Bernin sopimuksen jälkeen tullut EU:n harmonisointidirektiivi vain on tältäkin osin vaikea. Siitä ei saa selvää, soveltavatko ranskalaiset itsekään tuota poikkeustaan, joten se siitä. Mutta Orwell ei ole suomalaisittain vapaa, enkä siksikään halua julkaista tässä blogissa pitkiä pätkiä Orwellin suomennoksiani. ”Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa” (Down and Out in Paris and London) olisi hieno ja hyödyllinen.

Kävin läpi joitakin Orwellin esseitä. Kyllä ne edelleen ovat ylivoimaisen upeita. Kirjallisen tyylin piirre, jota ei usein korosteta tässä yhteydessä, on rohkeus. Sieltä löytyy muun muassa 70 vuoden takainen kanta ”natsikortista” ja mielipidevainosta.

Orwell kirjoitti koruttomasti, tekemättä itseään tykö ja mielistelemättä lukijaa. Hän kirjoitti usein kirjallisuudesta maassa, jossa on ehkä liikaakin syvällisen opin saaneita filologeja valmiina surkuttelemaa kenen tahansa tietämättömyyttä. Se ei haitannut häntä. Hänellä on jokaisessa kirjoituksessa asia, jonka esittäminen on hänelle tärkeämpää kuin tämän tai tuon tahon mielisuosio.

”Eläinten vallankumous” oli teos, jolla hän tärveli välinsä hyvin monien aatetovereittensa kanssa. Hänet leimattiin Amerikan haukkojen myötäjuoksijaksi ja kansanviholliseksi, koska eläinsadun yhteys myös Staliniin oli niin ilmeinen. Mutta vaikka Orwell oli loppuun saakka sosialisti, sitä on täältä vuosikymmenien takaa vaikea ja ehkä turha selvitellä, minkä sortin sosialisti.

Verkosta löytyvät myös lyhyet lehtikirjoitukset vakio-otsikolla ”As I Please”. Niistä näin aikoinani, että yhteen kirjoitukseen voi aivan hyvin panna ilman ylimääräisiä selityksiä kaksi tai kolme eri asiaa. Se vaatii varovaisuutta. Orwell saattaa aloittaa Mussolinin radion propagandalähetyksistä, miettiä yleisesti totuuden kertomisen vaikeutta ja päätyä siitä lehtien avioliittohaluisten harjoittamaan ilmoitteluun.

Hyvän kirjoittamisen mittaa tekstin ajankohtaisuus. Se luo itse omat aikakoordinaattinsa. Tavanomaisempi keskinkertainen kirjoitus on almanakan alamainen. Nopeasti se käpristyy ja lentää tuuleksi. Selluloosa palaa selluloosaksi.

Vaikka Orwell olisi kohdin ajautunut tulevaisuuden arvauksissaan harhaan, hän on edelleen kiinnostava, koska hän on konkreettinen. Aivan kuten hän osoittaa laajassa Dickens-esseessään, että Dickens oli kauppasaksa, vailla mielenkiintoa erinäisiin polttaviin yhteisiin asioihin ja kaiken kaikkiaan tyhmä ihminen – ja silti tai siksi niin uskomaton kuvaaja, että hänen puoliksi keksitty maailmansa on todempi kuin mikään, eikä loppua näy. Orwell sanoo näin (sovella Suomessa Tuntemattolmaan sotilaaseen) – luettuasi Copperfieldin et enää elää yhtään viikkoa ajattelematta jotain kirjan henkilöä tai tapahtumaa.

Tai toisessa esseessä tarina Tolstoin tyypillisestä vanhuuden purkauksista – miten huono kirjailija ja taitamaton teatterimies Shakespeare todellisuudessa oli, kaikesta englantilaisten ja saksalaisten arvostelijoiden uhoamisesta huolimatta. Orwell ei etene sen pidemmälle kuin huomauttamaan, että nuo näytelmät tuottavat mielihyvää tänäkin päivänä monenlaisille ihmisille käsittämättömän monissa maapallon kolkissa.

Tuota piirrettä rakastan henkilönä kai vähemmän rakastettavassa Orwellissa. Hän ei sano ”taide” tai ”kirjallisuus”. Hän kirjoitti laajasti ”huonoista hyvistä kirjoista” ja poikien jännityslukemistoista. Hän tiesi, että jos kirja elää, siinä on ”jotakin”. Viihde näet yleensä ei elä pitkään. Mutta kirjallisuus on sama asia kuin (roomalainen) vesijohto, akvedukti. Se vuodattaa tuhat, kaksi tuhatta vuotta elämisen ehtoja yksilöille ja yhteisöille.

Senkin Orwell muuten näki jo sodan aikana, että hyvän kirjallisuuden leppymättömimmät viholliset ovat kirjankustantajat ja kirjankustantajat, jotka hyötyisivät kirjoista, jos niitä myytäisiin. Ja joskus hyötyvät, vaikka ovat tehneet parhaansa tuhotakseen niiden mahdollisuudet.

Siksi vastaan, kun joku kysyy, kuoleeko painettu kirja, katoaako romaani, onko kohta enää kunnon elokuvia, että turha pelätä. Hyvä teos on kuin ”kiertävä kivi” – se purjehtii vaikka omin avuin ylävirtaan alttiin ihmisen luokse ja kestää jääkaudet.