Pepysin blogi

Amiraliteetin virkamies Samuel Pepys (1633 – 1703) oli kaikin puolin vastenmielinen olento. Hän kirjoitti päiväkirjaa kymmenen vuotta. Teksti oli pika- ja salakirjoitusta. Se avattiin osittain vasta 1800-luvulla, ja siivoamaton laitos ilmestyi vain joitakin vuosikymmeniä sitten.

Ajatella – ennen oli olemassa virkamies, joka oli pohjattoman kiinnostunut metkuista ja vehkeilyistä edetäkseen yhteiskunnallisesti, ja samalla syvän vakuuttunut siitä, että suurin osa hänen virkaveljistään oli kunniattomia ketkuja, ja lisäksi pohjattoman epäpäteviä tehtäviinsä.

Pepys itse oli kiinnostunut ennen kaikkea rahasta. Välillä hän oli huvittunut rakastajattaristaan, mutta vaimostaan harvoin.

Jotain ikävää siinä on, että mainiot kirjoittajat ovat niin usein ihmisiä, jollaisten seuraa järki kehottaisi kaihtamaan. Pepys on todella hyvä kirjoittaja. Sitä ei huomaa aivan heti, mutta pian.

En kehota lukemaan hänen tekstiään, en edes aika kauan sitten suomenkielellä ilmestynyttä valikoimaa. Jotta merkinnöistä oikein nauttisi, pitäisi olla kohtuullisen hyvin selvillä Kaarle II:n ajan politiikasta, sisällissodasta ja aikakauden maailmanpoliittisista kysymyksistä. On kyettävä seuraamaan ilman erityistä tuskaa erilaisin tittelein koristettujen henkilöiden edesottamuksia ja lisäksi mielellään ymmärtämään useita kieliä. Pepys turvautui rasvaisemmissa kohdissa salakirjoituksensa lisäksi latinan, italian ja espanjan sanoihin, kuten ’cunnus’, nykyenglannin ’cunt’.

Kirjoittaja oli itse asiassa harvinaisen pätevä virkamies ja sai paljon aikaan. Hänellä ikään kuin oli jokin käsitys kauppa- ja sotalaivaston tarpeista ja keinoista, joilla noita tarpeita tyydytettäisiin. Erittäin hyvä käsitys hänellä oli siitä, miten laivaston tilauksiin voi liittää lihavia lahjuksia. Vanhuuden rauhaan hän vei mukanaan tuhansia puntia. Hänestä oli tullut virantoimituksessa, kuinka ollakaan, miljonääri.

Kymmenen vuoden tarinassa on monia kohokohtia. Pepys oli jo alta kaksikymppisenä sattunut paikalle, kun kuningasta mestattiin. Nimenomaan Englannissa sellainen oli harvinaista huvia. Myöhemmin hän seurasi Lontoon ruttoa, joka oli harvinaisen kiivas ja kaikeksi kummaksi viimeinen suuri epidemia kaupungissa. Seuraavan vuonna Lontoo paloi, ja paloi kunnolla. Pepys oli erittäin huolestunut huonekaluistaan. Kassalippaansa hän tietysti oli toimittanut turvaan hyvissä ajoin. Hän seurasi tulipaloa joelta ja teki tarkkoja havaintoja.

Ruton ja tulipalon kuvaukset ovat huimia. Niitä on täysi aihe sanoa klassisiksi. Kirjoittaja tunsi mielenkiintoisia ihmisiä. Tieteellisen seuran puheenjohtajana ja Cambridgen kasvattina hän avitti Isaac Newtonia julkaisemaan pääteoksensa.

Tässä tapauksessa kävi toisin kuin yleensä. Daniel Defoe – itsekin melkoinen lurjus ja kaikkien aikojen tekstin suoltaja – keksi omasta päästään ”Ruttovuoden päiväkirjan”, jonka hän esitti silminnäkijän kertomuksena. Todellisuudessa hän oli ruton aikaan viisivuotias. Väitetty päiväkirja saattoi kyllä perustua kertojan enon muistikuviin. Pepys ylsi samoihin tehoihin, vaikka oli oikeasti silminnäkijä.

Väärennöksen ja totuuden ero on tottu. Defoen väärentämä tarina on johdonmukainen, täynnä yksityiskohtia ja luotettavan tuntuinen. Pepysin itse näkemän ja kokemaan perustuva kertomus on hyppelehtivät, mielivaltaisesti kasattu ja epäuskottavan tuntuinen.

Pepys kirjoitti ehkä itselleen tai kuvittelemilleen muutamille suopeille lukijoille. Defoe kirjoitti reilusti rahasta. Hänellähän oli tapana laukata hirsipuun juurelle keksimään teloitettavan pahantekijän viimeisiä sanoja ja tunnustuksia ja liittää niihin hihasta vedettyjä tarinoita hänen pahasta elämästään.

Suomensin kerran Defoen ”seikkailuromaanin” kapteeni Singletonista. Siinä kävellä lampsittiin Afrikan halki. Sudet ulvoivat yötä päivää ja tiikerit karjuivat, jokia virtasi sinne tänne, eikä kirjoittajalla ollut selvästikään ollut edes karttaa – rannikoista oli olemassa lähes oikeat kartat. Mutta tarina on naulitseva!

Pepysin päiväkirja on eräänlainen blogi. Erinomaisen hienosti toimi britti Phil Gyford, joka julkaisi yhdeksän vuotta tuota päiväkirjaa verkossa blogina. Hyperlinkkien ansiosta blogin tekstin lukeminen on monin verroin helpompaa kuin kirjan. Asiantuntijat ja asiantuntemattomat lukijat lähettivät kommenttejaan. Nyt urakka on jo valmis, mutta teksti on tietenkin helposti löydettävissä http://www.pepysdiary.com/about/

Sanomalehti The Guardian myönsi blogille palkinnon, ja blogi-isäntä sai ansaittua mainetta. – Tiedossani ei ole, että ranskalaiset olisivat tehneet saman Goncourtin veljesten päiväkirjoille tai saksalaiset Eckermannin keskusteluille Goethen kanssa.

Olisiko meillä Suomessa mitään vastaavaa?