Kuvanlukijan seikkailut

Braun Multimag SlideScan 6000 osoittautui tarpeelliseksi loka-marraskuussa 2013. Oopperan tiloissa pidetyn isäni muistokonsertin diat oli heijastettava monen metrin valkokankaalle kaukaa tiedostoina. Oopperalla ei ehkä ollut edes käytössä diaprojektoria. Onnistui, vaikka välillä itketti.

Tämän kirjoituksen peruste on selvä. Yritän selvittää itselleni ja blogin kautta lukijoille, onko some-tyyppinen eli sosiaalisen median änkytyskuvaus nyt ainoa valokuvauksen muoto, joka kiinnostaa alan teollisuutta.

Minullakin on yhdessä puhelimessa liian hyvä kamera. Joku ystävä ja ammattilainen, luultavasti Komulainen, opetti kauan sitten minulle valokuvauksen taitoa. ”Kamerassa on reikä, josta katsotaan ennen laukaisemista.” Ammattilaisen mitat täyttänyt isäni oli jo ennen maininnut, ettei kameraa pidä luulla lääkepulloksi; vain sellaisissa lukee ”ravistettava ennen käyttöä”. Kun katselin kerran vierestä – ja kohteena – Kalle Kultalan työskentelyä, huomasin että hän piti kameraa (M-Leica) vaaka- ja pystysuorassa. Se on hyvä ajatus.

Nythän on niin että (näin valehtelijat ennen estivät kuulijaa huomaamasta korviensa heilumista) että kännykällä kuvaaminen on paljon vaikeampaa kuin kameralla, siis sellaisella, josta ei ole tehty väkisin liian pientä. Katson aina tarkkaan, kun joku kuvaa. Kertaakaan en ole vielä nähnyt, että kamera eli siis puhelin olisi ollut suorassa. – Niitä perspektiivivirheitä ei pysty poistamaan kuvankäsittelyohjelmilla.

Ihmiset lähettelevät toisilleen hurjistuneesti huonoja kuvia. Luultavasti ne poistetaan melkein saman tien. Siis valokuvasta on tullut samanlainen pieru kuin puhelinkeskustelusta ja tekstiviestistä. Epämiellyttävä haju ja häiriö hälvenevät.

Olemme menossa Hekan kanssa katsomaan Esko Männikön näyttelyä. Villiinnyin lopullisesti television pätkästä, jossa hänen kuviaan näkyi enemmänkin, ja kehyksiä. Mies joka jatkaa ihailemani Päätalon romaaniperinnettä kuvina jatkaa korkeaa perinnettä. Hän näyttää olevan Päätalon naapurikunnan miehiä ja merimaihin (Ouluun) Pudasjärven ja Utajärven jälkeen juurtunut. Etenkin Koillismaa-sarja kertoo toisensa jälkeen, että kirjoittaja tunsi kovaa vetoa autiotaloihin ja piti niistä. Samanlaista vetoa hän tunsi autioksi jääneisiin ihmisiin.

En ole kysynyt asiaa keneltäkään, ja jos tapaisin Männikön, en tiijustaisi häneltäkään. Pidän ilmankin varmana, ettei hän kuvaa puhelimella. Tosin hän suosii suurta syvyystarkkuutta ja lievää laajakulmaa.

Ilmoitan olevani itsekin vanhan koulun miehiä. Haluan valokuvia, joiden kanssa voi vanhentua.

Skanneri lakkasi toimimasta vajaa vuosi sitten. On tehty tarmokkaita yrityksiä saada se toimimaan. Sille eivät kelpaa mitkään ajurit. Sekään ei ole pois suljettua, että itse laitteeseen olisi tullut raudan vika. Skanneri on nyt Hymykuopassa menossa maahantuojalle ja sieltä kai tehtaalle. Juuri nyt ihmettelen vikailmoitusta, jossa pitäisi esittää muun muassa ostokuitti. Kun takuu on ummessa, mitähän ne sillä tekevät? Vai onko ajatus, että maahantuoja toimittaisi maksulliseen huoltoon koneita vain oman valintansa mukaan?

Epäilen aika vahvasti, että vanhojen valokuvien digitointia pidetään keinotekoisesti vaikeana ja kalliina. Etenkin dioja ja negatiiveja skannaavat välineet ovat sekä monimutkaisia että hyvin kalliita. Teollinen skannauttaminen on myös Suomessa ikävän kallista.

Pahin epäilyni siis on tämä – kun itse yhdessä kirjastolaitoksen kanssa yritän edistää olemassa olevan aineiston eli suomalaisen arjen tallentamista, alan teollisuus tuntuu vastustavan.

Siitä on ollut tässä blogissa ennenkin puhe, että aivan välttäviä digikuvia saa aikaan pikku järjestelyin valokuvaamalla dioja sopivalla digikameralla. Sen voi tehdä jopa valkokankaalta. Itse olen saanut hyväksyttävää jälkeä jopa kuvaamalla käsivaralta valkoisen paperin päälle pantuja diapositiiveja käsivaralta. Mutta tarvitsen etenkin isäni kuvista eräille museoille ja kirjastoille arkistotasoisia kuvia. Olen valmis käyttämään asiaan paljon aikaa ja kohtuullisesti rahaa.

Tiedän että tälläkin hetkellä jätelavoille lapioidaan ahkerasti erittäin korkeatasoisten harrastajien kuvatuotantoa. Olen kuullut liian monesta valokuvausliikkeestä, joiden arkistoimet negat on hävitetty tuosta vain. Samaan aikaan Suomen historiaa käsittelevissä teoksissa esiintyvät yhä uudelleen samat, noin 100 valokuvaa. (Poikkeus on nyt armeija – TK-kuvien digitointi oli todellinen suurtyö.)

Tämän takia selostan jatkossakin Multimagin uusimpia seikkailuja. Hymykuopasta muuten saa tälläkin hetkellä diafilmiä.