Kielteinen Hymypoika

En koskaan saanut Hymypoikaa. Muistikuvani ovat hatarat – en ole mikki, mahdettiinko sitä todella jakaa vielä silloin 60 vuotta sitten, kun olin kansakoulussa. Ehkä johtajaopettaja piti sen itse? Hän ei kyllä koskaan hymyillyt. Jos se olisi jaettu ja luokkatoverit olisivat äänestäneet, en olisi ollut kymmenen suosituimman joukossa. Isoisän kaupoissa ei näet myyty karamelleja. En olisi ollut myöskään kymmenen huonoimman joukossa. Luokallamme oli 43 lasta, puolet poikia. Elämäni oli siis tuohon aikaan tasapainossa.

Mahtoikohan pääministeri Katainen saada Hymypojan? Miten lienee ollut Pekka Himasen laita ja kuinka Jorma Ollilan. Jos Ilkka Niiniluoto sen sai, voin vain ihmetellä. Niin kauan kuin olen hänet tuntenut, hän on ollut aamusta iltaan sen näköinen, että haluaisi olla jossain muualla. Mutta tunnen erään, jolla on tuo voitonmerkki Helsingin Normaalilyseosta tai kansakoulusta 50-luvulta. Aikoinaan se oli kai kirjahyllyssä camp-taiteena, josta ennen puhuttiin, mutta viime vuosikymmenet hän on tainnut olla siitä salaa ylpeä. Siihen on syytäkin. Kyllä siinä on palkinto mennyt oikealle miehelle.

Nyt olen haeskellut Kataiselle, joka lupaavana nuorukaisena luullakseni hyötyisi neuvoista, sitä Waltarin sitaattia, jossa pyöveli patistaa asiakastaan myönteisyyteen tähdentämällä, miten taitavasti ja kivuttomasti hän huitaisee toiselta pään harteilta. Muistelen että puhe auttoikin. Luulen lähdetekstin olevan Mikael Karvajalassa, ja veikkaisin Tukholman verilöylyä. Tosin Tuomas Junkkeri aiottiin hirttää niiniköyteen, mutta hänen pontevien vastalauseittensa vuoksi hänelle myönnettiin aatelismiehenä armosta hamppuköysi, ja hän heitti henkensä hyvillä mielin.

Myös Ollilalle lähettäisin liipan tai tuota kunnollista köyttä, ellen pelkäisi, että vastaanottaja ymmärtää väärin viestin. Kollegasta en ole varma, onko hän nähnyt köyttä ennen, ja onko hänellä käsitystä, mitä sillä tehdään. Ehkä hän luulisi silmukkaa hyperlinkiksi. Kurkkuun kiedotun köyden välittämän negatiivisen palautteen hän taitaa tuntea. Sen tuntee moni.

Köyden voi oppia viimeistään kun joku on väittänyt, että kysymyksessä on näppärä vaaka. Jo runoilija Villon mainitsi, että köydellä katsotaan, paljonko perse painaa. Siitä alkaen kun hän oli mukana murtautumassa Navarran kollegion kassa-arkulle jouluyönä, hänellä oli kaikki syy eloisaan mielenkiintoon asian johdosta.

Tämä on tärkeää – varmaan hyvää tarkoittaen huokaistu toive myönteisyydestä perustuu erittäin hataraan käsitykseen maailmasta. Asennekasvatus voi onnistua vain, jos kasvatettavat on valmiiksi saatettu mieleltään järkkyneeseen tilaan, tai jos heitä voi kiristää, esimerkiksi juoksusilmukalla varustetulla köydellä. Alakoulusta alkaen tehokkain kannustin oppimiseen on opetettavan arvio, että nopeimmin täältä luokasta pääsee pois, jos on oppivinaan. Erilaisissa korkeakouluissa ja ennen niitä ylioppilastutkinnossa on jo sosiaalinenkin motiivi. Kun suoritan tämän, pääsen pikemmin potkimaan toisia perseeseen.

En ole ikinä kuullut mainittavan, että tukkisavotoissa tai puunuitossa olisi pidetty seuroja tai veisattu virsiä. Muun muassa Haanpään ja kukaties Pakkalan kuvailema kausityöntekijän asenne, josta kehittyi ei-perheellisten jätkäkulttuuri, ei ollut puolustava vaan hyökkäävä. Laestadiolaisuus ei ollut vanhalla, primitiivisellä maaseudulla uskonnollinen liike, vaan ryhmään liittyneille erinomainen keino pitää sekä pohjasakka että varsinkin esivalta – pappi ja nimismies – mahdollisimman pitkän matkan päässä. Strategia osoittautui erinomaiseksi. Samansuuntaista analyysiä voisi yrittää Pohjanmaan herännäisyydestä – mutta ei ehkä Savon. Joskus tuntui, ettei se suuntautunut niinkään syntiä kuin piispoja vastaan, ja kirkkoherroista lihavimpia.

Kateus, kauna ja kielteisyys ovat etumerkittömiä osoituksia siitä, että yhteisö toimii. Siinä on liikettä eri suuntiin. Ei yhteisö ole niin yksinkertainen, että sitä voisi väittää nollasummapeliksi. Mutta jos naapuri laitattaa uudet upeat ikkunat, on kyllä järkevää kivittää ne rikki. Eräässä mielessä, esimerkiksi tunnetaloudessa, uudet ikkunat ovat joltain pois.

Jos pihassa nököttää Mersu ja omistajansa ikäinen Nissan, ei siinä synny kilpailua. Ennen jokaisessa suomalaisessa kylässä oli ghetto. Kilpailussa menestyneet rakensivat kahden kolmasosan korkeuteen rinteestä, jota koristi seudun kirkko, suuren vallan symboli. Mökkiläiset ja heidän saunakömmänöissään kyyhöttävät tilattomat itselliset eli loiset, majailivat sopivan välimatkan päässä pusikoissa. Jos kylän jäsensi joki muhevine rantapeltoineen, köyhät laittoivat mäkitupansa – mäelle, siis hedelmättömään maahan.

Asiaa voisi hahmottaa myös kirjallisuudesta käsin. On ollut tapana pudottaa äänekkäät käenpojat, kuten Kivi ja Leino pesästä. Myönteisille todella kohentava myönteisyyden kuva olisi sitten Linna ja Päätalo, joita todella yritettiin tuuppia hiljaisiksi ja nöyriksi tässä yhteisön äänekkyyden taistelussa, mutta nyt tuloksetta. Molemmat tulivat perustaneeksi kirjallisen osuuskaupan. Ja tämän hetken elektronisella katkopuheella ei huonetta rakenneta.