Kivikkopuutarha

Kuva Wikipedia

Kommentoija hyppäsi asian ytimeen. Kiitos.

Hän yhdisti asiat eli saamani blogipalkinnon, jota voi sanoa myös kunniamaininnaksi tai sanomalehden markkinointivedoksi, ja jupinani yhdeksän vuoden blogikirjoitusten järjestämisestä.

Vastaus on Kansalliskirjasto.

Professori Kai Ekholm sanoi pitävänsä aivan hyvänä sitä, että levittelen tietoja hankkeestamme, vaikka se julkistetaan varsinaisesti maaliskuussa. Kansalliskirjastolle päämäärä on korostaa digitaalisen kirjaston ajatusta. Minulle ajatus on ensi sijassa hyväntekeväisyyttä.

Kirjasto saa siis kaiken painetun ja digitaalisen aineistoni. Miten se sen saa ja miten se sitä käyttää, siinä olen luvannut avustaa heitä oikeudellisesti. Käsillä on nippu sopimuksia. Aineistoa menee jopa kaupalliseen käyttöön eli saa myydä ihmisille, vapaaseen käyttöön eli saa levittää kenelle tahansa, ja määräajan salattavaa.

Viimeksi mainittu aineisto koskee etenkin muita ihmisiä. Mielestäni esimerkiksi tämän vuosituhannen sähköpostit eivät mielestäni kuulu kenelle tahansa edes kuoltuani. On siellä jokin määrä lauseita, joista saisi epäasiallisen uutisotsikon.

Kokoelmani ei ole kiinnostava tasonsa tai sisältönsä vuoksi. Kansalliskirjasto kiinnostui aineistoni kattavuudesta. Etenkin äitini sinnikkyyden takia kaikki on tallessa ja järjestetty. Kirjastot pelkäävät lahjoituksia. Niillä ei yleensä ole rahaa eikä työvoimaa aineistojen järjestämiseen. Huhun mukaan Heikki Reenpää lahjoitti verrattoman vanhan suomalaisen kirjallisuuden kokoelman ohella rahaa kokoelman järjestämiseen. Tämä herätti saajissa erittäin suurta mieltymystä.

Se on vielä auki, meneekö Kemppisen kokoelmaan myös vanhempieni aineisto. Se vetäisi perässään suvun kirjakaupan ja elokuvateatterin. Onkohan kukaan miettinyt, millaisia elokuvia vauraalla maaseudulla oikeasti katsottiin 1940 – 1965? Tarjolla olisi aukoton luettelo varauskalentereina.

Arvostan muistelmia ja kuultuun perustuvia selvityksiä arjenelämästä. Enemmän arvostan historiantutkimusta. Sellaisesta voi puhua vain, kun pohjalla on tarkastettavissa olevia tosiasioita. Sellainen voi olla kirje tai puheteksti. Kun sellainen on käytettävissä, tutkijat voivat ryhtyä arvioimaan, onko tuolla lähteellä mitään merkitystä, onko se uskottava ja onko se tyypillinen.

Sosiaalisen median nykyistä painoa kai saa kauhistella. Muutaman tweetin lukeminen televisio-ohjelmassa on petosta. Jonkin yhteisön eli kansan, uskovaisten, aatelin, venäläisten, suomalaisten ja lukemattomien muiden ”tahtoon” on vedottu tuhat ja kymmenen tuhatta vuotta. Sellaista tahtoa ei ole olemassa. Vallankäyttö on kallojen halkaisemisen lisäksi taitoa kertoa ihmisille, mitä mieltä nämä ovat jostain asiasta. Nyrkit voivat olla kertomisen ajan rautakintaassa tai silkkihansikkaassa, joka tapauksessa pystyssä.

Suun avaaminen tekee ihmisestä epätyypillisen. Esimerkiksi joitakin päiviä sitten puheena olleitten arvo- ja luokkakoneiden ongelma on se, minkä tekijät tunnustivat. Kuohukerma eli 2 prosenttia ja pohjapiimä eli 12 prosenttia eivät käytä verkkokoneita eivätkä edes vastaa kysymyksiin. Ja suuren enemmistön haluun kuvailla asioitaan rehellisesti tai ainakin tasapuolisesti, ei ole luottamista.

Tästäkin syystä aineisto, jota ei ole tehty ja muokattu sivullisia ajatellen, voi olla arvokasta. Päiväkirja on mielenkiintoinen vain jos se on kirjoitettu poltettavaksi. Minun blogikirjoituksiani rasittaa joka päivä tieto, että äitini, lapseni, koko lähipiiri, jolta ei heti ehdi pyytämään anteeksi, lukee näitä. Nuoren kyvyn on vaikeaa ja mieletöntä kirjoittaa romaania vanhemmistaan. Isovanhemmista sellainen syntyy vaivatta. Esimerkkejä riittää.

Kommentin lähettäjä mainitsi aineistomassista ja heuristisesta hausta. Minä kyllä tähtään paljon vaikeampaan ratkaisuun. Joku probabilistinen järjestelmä tai IP-osoitteeseen tukeutuva sisällön ja sitä koskevan integraation sulauttaminen yhteen – metatiedon käsitteen hävittäminen.

Tämä liittyy aineiston järjestämiseen. Olen nyt tuijotellut isäni 25 000 valokuvaa ja pohtinut juuri tätä. Kuvien löytäminen käy jo nykyisellä softalla. Sitä vastoin esimerkiksi kuvien maantiede (mikä joki, mikä järvi, mikä tunturi) on niin suuri urakka, että siihen ryhtyminen ei ole ehkä mielekästä. Maastonkohdat voi valokuvata nytkin, mielellään pienlentokoneesta, ja ottaa talteen GPS:n lukemat.

Ja tähän maisemaan sanomalehden blogiini kiinnittämä huomio sopi erittäin hyvin. Tämä on aitoa ja alkuperäistä verkkomateriaalia ja myös vuorovaikutteista eli interaktiivista.