Osoitteet

Mietiskelin, mistä saisin käsiini 50 – 80 vuotta vanhan Helsingin puhelinluettelon. Kaikkein tavallisimmat painotuotteet ovat joskus vaikeita löytää. Verkkohuutokaupasta saisi, mutta hinnat ovat turhan korkeita.

Pohdin edelleen, mistä löytyisi Sininen kirja. Niitä oli ennen joka toimistossa. Vankka opus oli luettelo yrityksistä ja mukana oli tietoja niiden toimialasta.

Kaipaisin kovasti valtiokalentereita. Noinko on, ettei Kansalliskirjasto ole skannannut niitä? Julkaisuoikeus näyttäisi olevan Helsingin yliopistolla. Tätä oikeuttaan yliopisto käyttää siten, että teoksesta on – CD-rom! Se maksaa yli 100 euroa. En saa vähällä vaivalla selvää, onko menneiden vuosikymmenten teoksia rahalla saatavissa. Valtiokalenterissa on etenkin kaikki valtion virastot virkamiehineen ja toimihenkilöineen. Hiukan jyvällä olevalle lukijalle teos on antoisa.

Historiallisten asiakirjojen ja kuvien verkkosivulla (ensimmäinen linkki) on aarteita. Sukututkijoiden sivuilla on korvaamaton luettelo luetteloista.

http://www.histdoc.net/historia/historia.html#fin

http://www.genealogia.fi/hakem/

Helsingin kaupungin osoitekalenteri 1889 edellyttää käyttäjältä ruotsin taitoa ja alkeistietoja kadunnimistä ja keskustan rakennuksista.

Luettelon ensimmäinen on Ida Aalberg, osoite V. Henriksgata 12 eli luultavasti nykyisen Mannerheimintien toinen kortteli nokka Töölöön päin katsottaessa. Tuon Heikinkadun lisäksi on hyvä tietää Antinkatu, Andreegatan, joka on Lönnrotinkatu, Vlöadimirinkatu, Wladimirgatan eli Kalevankatu ja ehkä Kruununhaan muuttuneet kadut, kuten Nikolainkatu (Snellmaninkatu) ja Konstantininkatu (Meritullinkatu).

Olen ennenkin paheksunut hankalaa nimityyppiä Aleksis Kiven katu, Urho Kekkosen katu. Eilisessä kirjoituksessa ylistämäni poliisit vihasivat Nordenskiöldinkatua, koska sitä eivät osanneet konstaapelit kirjoittaa, eivät ruotsinkielisetkään. Helsingin ikävin kadunnimi voi olla Tavaststjernankatu. Eräs aatelissuku on nimeltään Tawaststjerna. Onko tämä joku kilpatehtävä?

Täytyy olla rakentava näin uudenvuoden aattona. Siis asianomaiselle lautakunnalle: Helsingin keskustan vanha kikka on käyttää kadun niminä etunimiä. Jotkut maalaispaikat ovat keksineet saman. Olen läkähtyä ylpeydestä, että Kauhavalla on luultavasti isoisääni liittyen Martinkuja. Siinä on vieressä Hanneksenkuja, ja Fransukin näkyy saaneen katunsa.

Siis Urhonkatu, Aleksiksenkatu (tai Alenkatu tai Aleksin). Mallia Neuvostoliitosta. Nyt uutisissa oleva Volgograd tunnetaan paremmin aikaisemmalla nimellään Stalingrad. Sitä ennen se oli Tsaritsyn.

Keskustan taloista on olemassa hyvinkin tarkkaa tietoa, sekä asukasluettelot että rakennuspiirustukset. Kun Helsingin historia on monissa muodoissaan niin iso, käytän itse satunnaiseen tarpeeseen Helsingin Sanomien kirjoja kaupungin vanhoista kortteleista. Tosin ärryn aina journalistisesta otteesta, jonka nimissä korttelien taloista kerrottu on aina vain näytteitä. Juttujen kirjoittaminen sanomalehteen näkyy; lehdessähän ne olivat mainioita.

Olisin kovin halukas selvittämään ajatuksen tai ehdotuksen, jonka moni on esittänyt tutkimustensa yhteydessä, myös minä. Näinä päivinä on mainittu lehdissä ikävästä ajatuksesta, että kaupunginosia ”pisteytettäisiin” niin että hampparit pakotettaisiin asumaan hamppareiden kanssa.

Kun pääkaupunkiseutu on luultavasti vanhastaan pisteytetty! Alustavan aineiston voi koota puhelinluetteloista ja osoitekalentereista, kunhan pitää silmällä niitä, jotka eivät ole päässeet näihin teoksiin.

Siinä ei ole mitään tutkimista, että rikkaat asuvat rikkaiden alueilla ja köyhät siellä minne pääsevät. Asiaa ei pidä jättää tähän. Avainsana on ”verkosto”, kuka tuntee kenet. Verkostoituminen ei ole myönteinen eikä kielteinen asia, se on tosiasia. Sen selvittäminen ja arvioiminen vain on kovin vaikeaa. Mutta väittäisikö joku vakavissaan, etteivät entiset tai nykyiset koulutoveruudet merkitsisi mitään? Työtoveruudet?

Jopa maakunnallisuus sietäisi tulla uuden tarkastelun kohteeksi nyt, kun maakuntia ei enää ole. Ihastelin lehdessä esitellyn Esko Männikön valokuvia, joita löytyy netistä. Vaikka mies vain asuu siellä, valokuvat puhuvat yhtä leveää Oulun murretta kuin Vilho Lammen taulut ja ovat samalla tavalla arkoja yksityisyydelle ja yhteisyydelle; haluaisin puhua henkisestä rikkaudesta, mutta en kehtaa.