Eroa joululauluista

Saksalaisessa kirkossa kuulee hyvin. Kuorolaisen lähiomaisena päädyin etupenkkiin. Se oli hyvä. Kirkkoon ei jäänyt juuri tyhjää ja olisi ollut dorkaa seisoa yli tunti. Huomenna on vuorossa rakennus, jota sanon Suurkirkoksi, vaikka se lienee Tuomiokirkko. Tuo ”tuomio” jotenkin hirvittää. Sielläkin on kuorossa sukulaisia eikä lippuja ole enää hetkeen saanut.

Kirkon ovella ei näkynyt sanansaattajia julistamassa: ”Eroa kirkosta. Jumalaa ei ole olemassa. Säästät selvää rahaa.”

En aio erota edes äidistäni, vaikka minulle on pelkkiä kustannuksia siitä, että käyn jatkuvasti katsomassa häntä ja vaihtamassa kuulumisia. Tietäähän ne, vanhojen kuulumiset…

Kuvittelin kirkossa, miten huojentavasti tämä tieto jumalattomuudesta vapauttaisi. Ihmiset vetäisivät penkissä istuen lätsän tai pipon päähänsä, sillä lakittomuus loukkaa toki sekä yhteiskunnallista että sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ja ei muuta kuin virvokkeiden ääreen!

Liitän kuvan jouluttomasta tonttulakista. Päähine on kätevä käyttää ja sillä on perinteitä. Sitä en mene takaamaan, etteikö myös sen käyttämiseen olisi aikoinaan liittynyt villejä uskomuksia. Muistelen että molemmissa olisi viime kädessä kysymys lahjoista lapsenmielisille.

Silmiin sattui lehdestä pieni juttu, jossa käskettiin perustaa kuoroja työpaikoille. Jopa kitara taitaa olla yksinäisten nerojen ominta aluetta, ja bändeissäkin niitä näkyy olevan kaksi. Soitin on kuulemma aika vaikea.

Kuorossa on sekin erinomainen puoli, että kuorossa saa laulaa, vaikka ei osaisi. Tässä maailma on muuttunut. Minä en lahjakkuuden puutteen takia ole edes yrittänyt kuoroihin, mutta henkilökohtaisista syistä ne ovat olleet lähellä niin kauan, että muistan hyvin ajat, jolloin sanottiin, ettei kuorolaulu ole musiikkia. Väitteessä oli perääkin. Suomessa on monia miesten harrasteita, joiden todellinen motiivi on veruke karata kotoa saman henkisten seuraan. Metsästys on toinen ja kalastus kolmas. Naisilla oli aikojen alussa ompeluseuroja, joissa ompelu ei kuulemani mukaan ollut pääasia.

Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan Laulajat oli nyt yleensä parempi kuin levyillään, joilla se laulaa erittäin hyvin. Monipuoliseen ohjelmaan mahtui jopa antifonia. Osa kuoroa kiipesi lehterille. Kaksi kuoroa huhuili toisilleen aivan kuten kotona Venetsiassa aikojen alussa.

Rahvaanomaisista kappaleista sykähdytti jälleen kerran ”En etsi valtaa, loistoa”. Se on yksinlaulu ja sellaiseksi sävelletty. Kuorosovitus a cappella eli siis ilman soittimia oli yksi monista. Oman makuni mukaan tämä laulu kärsii kruusaamisesta. Täytyisi joskus selvittää Tawaststjernasta, mitä hyvin nuori Sibelius oli näillä lauluilla – Opus 1 – ajanut takaa. Itse kuulen lasten joulua. Perheessä oli kenties pieniä lapsia siihen aikaan.

Uskollisena itselleen Sibelius sävelsi sellaisen sointukulut, ettei sille tule aivan äkkiä mielen vertauskohtaan, ainakaan suosituimmista joululauluista. Sibeliuksen tuntee orkesteriteoksissa yleensä nopeasti ”käsialasta”. Hänellä on aivan oma tapansa edetä sävelissä ja henkilökohtainen taipumuksensa löytää yllättäviä väyliä teemasta toiseen. Tämän joululaulun sointuja en osaa tai ainakaan viitsi analysoida yksityiskohtaisemmin. Minusta ne ovat aina kuulostaneet hyvin kummallisilta eli siis odottamattomilta.

Tavallisesti soinnut seisovat kuin patsaat näyttelyssä. Tietenkin ne vertautuvat toisiinsa, mutta dominantit ja tonikat paistattelevat oman erinomaisuutensa valossa. Tässä mennään aika paljon murtosointuja ja tuloksena on ”elokuva” – soinnut liikkuvat.

Katsoin sen verran pianonuotteja, että sointu todella vaihtuu kolme tai jopa neljäkin kertaa tahdin aikana. Tällaisen luulisi johtavan ylenpalttisuuden tunteeseen, mutta tulos on juuri päinvastainen, vähiin riisuttu, liinoihin kääritty, ympäristöään valaiseva soinnin maailma, jota kuuntele vuodesta toiseen yhtä tyrmistyneenä.

Laulun sanat ovat tuttua Topeliusta eli laihaa velliä. Toisaalta harrastuneelle lukijalle huomautetaan, että kun Topeliuksen koottuja teoksia ovat kaikki paikat väärällään, sellaisen satsin voisi ostaakin. Suomennoshan on loistava, laajalti Juhani Ahon. Alkukieli avaa kuitenkin enemmän, sillä Topeliuksen runoista, etenkin tilapäärunoista, käy ilmi, ettei tavattoman paljon nuorempi Eino Leino ollut millään muotoa ensimmäinen, joka osasi murjaista runon joka rakoon.

Pari viikkoa siitä kun Ranskassa oli keksitty jokin uusi runouden koulukunta, vaikkapa oivallinen ajatus panna piste. joka. sanan. perään. ja katkoa rivejä miten sattuu, Topelius julkaisi helsinkiläisessä sanomalehdessä erinomaisia versioita samasta ajatuksesta. Ja kun hänen proosakerrontansa juoksee kuin hirvi metsässä!

Kaikitenkin – kehumani kuoro on Spotifyssä. Matkustellessani Helsingissä löysi kiinnostavia tavaroita mutta teille lukijoille esitän silti kunnioittavasti, että Spotify Premium on kyllä verraton joululahja. Jotkut muusikot siitä nurisevat, mutta muuttihan se maailmaa ja maisemaa. Itse järistyn kerran toisensa jälkeen siitä, että Sibeliuksen joululaulusta löytyy kymmeniä eri esityksiä mutta niin löytyy myös Anton Webernin kuorolauluista tai esimerkiksi Schubertin jostain syystä tuntemattomiksi jääneet mieskuorolaulut, joita on sitten todella paljon. On se runsautta ja ylenpalttisuutta!