Äidinmaa, isänkasvot

Kun ei suoraan tapeta, kiistellään puheenvuorosta. Jotkut puhuvat, toiset kuuntelevat. Nyrkki ei erotu housuntaskusta, jos on housut.

Huumori ja sadut ovat viekkaita keinoja vihjata, että todellisuus on ehkä sittenkin toinen kuin kuninkaat ja herrat sanovat. Tavataan puhua kansanhuumorista ja kansansaduista. Molempia on myös kerätty ahkerasti. Ne on koottu talteen ja pantu lukkojen taakse arkistoihin, etteivät ihmiset saisi niistä omituisia ajatuksia päähänsä.

Kirjallisuus ja taide sisältävät nekin vallitsevan todellisuuden kiistämisen. Esimerkiksi 1600-luvun lopulla otettiin uudelleen käyttöön termi ”moderni”. Lakimiehetkin sovelsivat sitä yrittäessään nujertaa ”italialaisen tavan” suhtautua kovin kunnioittavasti perinteen pyhittämiin rakenteisiin senin jälkeen kun niitten käyttöalue on ilmeisesti kadonnut.

Tavallisissa historioissa ”modernismi” alkaa ehkä Baudelairesta, mutta joka tapauksessa edellisvuosisadalla. Se on teollistumisen kaksonen. Usein sen arvioidaan päättyneen 1939, joten meidän elinaikamme jää yleisen sekavuuden vaiheeksi, jota joskus tarkennetaan nimitysten etuliitteellä ”jälki”. Modernismia seurasi jälkimodernismi.

Lukio-opetuksessa kai sanotaan, että modernismi alkoi kirjallisuudessa Hellaakosken ja ruotsinkielisten mestareiden tuotannossa maan itsenäistymisen aikoihin ja nousi otsikoksi ja iskulauseeksi 1950-luvun runoudessa ja romaaneissa. Maalaustaiteessa etenkin Tyko Sallinen olisi verrattuna Kultakauden maalareihin modernistinen ja taas musiikissa eräät Sibeliuksen seuraajat, sellaiset kuin Aarre Merikanto, olisivat edustaneet uudempaa ajattelun tapaa.

Minä ajattelisin, että ”modernismi” on sisäisesti epäjohdonmukainen käsite, jolle tulee tarve, kun on esitetty poikkeava mielipide todellisuudesta. Yleisön kirjoitusten tasolla tiettyjä toimijoita arveltiin hulluiksi, kun he väittivät näkevänsä selvän sinisen aivan punaisena tai uskottelivat, että omituinen ja rikkonainen kertomus oli uskollinen kuvaus todellisuudesta, etenkin verrattuna ajan patinoimiin Suuriin Kertomuksiin.

Paraatiesimerkki tällaisesta teoksesta, joka väittää ja osoittaa: tämä on todellisuutta, voisi olla Joel Lehtosen ”Putkinotko”. Tässä maalaiskuvauksessa rähisijät ja viinankeittäjät valloittavat näyttämön ja toimivat juuri toisin kuin aikaisemmissa kirjoissa on osoitettu. Itse asiassa kerrotaan, että Lehtonen, joka oli etevä Ranskan ja Italian tuntija, oli käynyt maailmalla vieläpä näyttelyissä katsomassa kubistien töitä. Lukija joka näkee hänen esittävän ihmeellisesti ihmisen sekä edestä että takaa ja lisäksi kahdelta sivulta, ei erehdy. Ero vanhempaan ”kansankuvaukseen” (Kianto) on hyvin suuri.

Enää kubistien oivallus ei hätkähdytä. Jo hyvin kauan kolmiulotteinen kappale, maapallo, oli kuvattu paperilla kaksiulotteisena projektiona. Ajatuksen ulottaminen ihmisen kuvaamiseen oli lähellä, ja sitä oli jo harjoitettu kirjallisuudessa ahkerasti.

Toinen riitelevä todellisuus, näkynä ja todellisuutena Lehtosta avarampi, oli ”seitsemän veljestä”. Arvostelu kiirehti ilmoittamaan, että näin ei maailmaa (Suomea) saa nähdä. Kirjoittajaa arveltiin hulluksi, ja nöyrästi hän muutti ennustuksen todeksi. Mutta teos oli modernistinen.

Suomessa ”todellisuuden” kuvauksi taistelevassa kirjallisuudessa vakiintui kansakoulun vahvasti tyrkyttämä ”Vänrikki Stoolin tarinat”, jonka tiedämme olevan nippu törkeitä valheita, monin kohdin antiikin tolkuttomimpien tarinoiden mukaan toteutettuna (Sven Dufva - Horatius Cocles).

Toinen, taisteleva käsitys sodan todellisuudesta oli ”Tuntematon sotilas”, etenkin sellaisena kuin se esitetään taas perjantai-iltana televisiossa. Nyt ajatellen Linnan kuva ei ollut vain selvitys jatkosodan eräistä vaiheista, vaan romaanissa oli koko ajan taustalla kansalaissota, etenkin sellaisena kuin se koettiin Satakunnassa ja Tampereella. Yhteyttä tekijä alleviivasi myöhemmin trilogiassaan, jossa erään sotaromaanin henkilön tausta esitettiin kaikessa laajuudessaan. Mutta mukana on myös poliittisesti äänekkäästi toisin ajatteleva alikersantti, ja hyvin lähelle myyttistä sotasankaruutta kohoavien hahmojen rinnalla näytettiin vähäpätöisiä miehiä ja muutama pelkuri eli henkilö, jonka hermostollinen rakenne ei kerta kaikkiaan kestänyt.

Tämä viimeksi mainittu seikka on nyt onneksi puheena erään juuri palkitun tietokirjan vuoksi. Tuon tutkimuksen voisi hiukan paisutellen nähdä kommenttina viralliseen historiaan. Hulluimpia olivat ehkä ne, jotka harrastivat epätarkoituksenmukaisia sodankäynnin ja lääkinnän keinoja turvallisen välimatkan päässä linjoista. Ehkä parhaiten menestyivät poikkeavat ja henkisesti keskenkasvuiset? Ehkä mielen vaurioita koitui paljon luultua laajemmin, ja tätä tosiasiaa peittämään syntyi ”reipashenkinen” muistelmakirjallisuus ja siihen liittyvä muistiperinne. Se tiedetään, että ihminen on joustava eläin. Ihminen mukauttaa omia muistikuviaan tarpeen mukaan. Linnan romaanin erikoislaatuinen vaikutus oli muistojen muuttaminen. ”Juuri näin se kävi” oli hyvin yleinen luonnehdinta kohta kun kirjan nostattama kulttuuritaistelu oli alkanut rauhoittua. Nyt jotkut taitavat lukea sitä ikään kuin Korkeajännitystä, toisin sanoen väkivaltaviihteenä. Kirjoittajan todellisuudessa väkivalta ei kyllä viihdyttänyt.

Linnan romaani taisi olla alkujaan hyvin epäisänmaallinen tai ainakin sellaiseksi tarkoitettu. Sen muuttumine itsenäisyyspäivän juhlaohjelmaksi on hieno asia. Kirja ja elokuva avasivat toisen todellisuuden Suomeen. Sota oli kuvauksen väline, ei lopullinen kohde. Kuvauksen sankareita olivat tavalliset ihmiset, sellaiset kuin esimerkiksi romaanin Määttä. Hänen hahmostaan on helppo löytää verrattomia ominaisuuksia. Yksi ylitse muiden on se, että tuollainen mies olisi todellisuudessa tuskin sellaisista havainnoista perustanut. Määttä taitaa olla ainoa teoksen sankareista, joille ei innoittuneessa keskustelussa oli juurikaan haettu esikuvaa. Sellaisia olisi ollut niin paljon, ja vielä saman nimisiä.