6. joulukuuta 2013

Äidinmaa, isänkasvot II



Lehdessä eilen julkaistu Suomen Kulttuurirahaston tutkimus vahvisti ainakin omia odotuksiani. Musiikki on hiukan kuin seksuaalinen poikkeavuus. Tiedetyllä tasolla sitä joko on tai ei ole. Muusikot toivottavasti kestävät tämänkin. Luen itseni tähän poikkeavien joukkoon; arvostan suuresti myös Magnus Lindbergiä ja olen jopa ostanut selvällä rahalla levytyksiä hänen musiikistaan. Omalla listallani näkyisi kyllä myös Kaija Saariaho.

Kysely tuloksineen on osoitteessa 

Musiikin muukalaisuutta korostaa graafin mielenkiintoisin sarake, kolmas vasemmalta, ”ei tunne käytännössä ollenkaan”.

Sibelius kuuluukin ykköseksi. Uskallan esittää elitistisen arvaukseni: hänen suuri arvostuksensa on osittain Edvin Laineen ansiota – Finlandia-hymni on rakkainta elokuvamusiikkiamme. Se sopii hyvin, koska teos on alkujaan sävelletty näyttämömusiikiksi (Historiallisia kuvia, 1899,1900). Ehkä Valse triste on läheinen samalla tavalla kuin Merikanto. Ja Juice Leskisen sijoitus listalla herättää suurta mieltymystä.

Toinen poikkeavuuden laji on runous. Nähdäkseni tämä on juuri oikea arvio. Runoilijat toivottavasti kestävät tämänkin. Olen itse aika monella kirjalla runoilija. Graafin lajitoveri Henriikka Tavi oli minulle tuntematon nimi. Katsoin kiireesti verkosta. Runoilija. Remeksen tai Hirvisaaren sijaan kaipaisin Veikko Huovista, mutta tämä nyt vain on pismarkkia.

Modernismi eli toinen käsitys todellisuudesta näkyy listalta yllättävän selvästi, vaikka tämä ei tietenkään voi olla kulttuurin alueen kattava listaus. Epätavallisen taiteen nimenä näkyy Schjerfbeck heti tavallisen taiteen nimen Edelfeltin jälkeen.

Pentti Haanpää oli ehkä Suomen paras toritaiteilija. Olen itse istunut samalla puiston penkillä, jossa hän otti huikkia ja nauroi. En osaa ajatella häntä miettimättä myös Vilho Lampea. Herrat olisivat voineet hyvinkin ryypätä yhdessä, koska Lampi kuoli 1935. Molemmat harjoittivat villiä omaperäisyyttä, toinen kynällä ja toinen siveltimellä, ja molemmat kuolivat veteen, toinen Lamujärveen, toinen Merikoskeen.

Kuvaan kuuluu modernisti Kalle Päätalo, joka kertoo seisseensä tuijottelemassa Haanpäätä Oulussa niillä main, mistä Taivalkosken bussi lähti. Hyvä etteivät he tutustuneet. Siinä olisi voinut tulla sanomista suuntaan tai toiseen.

Päätalon romaanin (Iijoki-sarja on yksi romaani) modernismi on jännite ”tavallisen ihmisen” eli Kallen ja hyvin epätavallisen ihmisen eli Kallen välillä. Ensin mainittu kulki pitkän tien köyhyyden koukusta päämäärään, jossa huonot arvostelijat eli melkein kaikki sanoivat häntä kansankirjailijaksi (vähättelyä), kun hän oli todellisuudessa kansalliskirjailija, mitä päivän gallup korostaa. Linna oli ihaillumpi, mutta ikätovereiden vertailussa ei ole mieltä. Linna lopetti 1968, kun Päätalo toden teolla aloitti 1971. Kansakoulupojista Linnasta tehtiin akateemikko ja Päätalosta professori. Molemmat kunnia-arvot piruunnuttivat monia.

”Selkosten Proust” on kotiutunut jo Wikipediaankin. Sitä perustellaan tekstin pitkälinjaisuudella ja polveilevuudella. Perustelu on virheellinen. Voin luetella kymmenen pitkälinjaisempaa ja polveilevampaa ranskalaista 1800-luvulta. Proust oli tavallisuuden profeetta. Hänen sankarinsa – jälleen ”minä” – ei ollut näkijä, kokija eikä tekijä. Hän vain loi kilpailevan todellisuuden, joka on pystyssä ja ihasteltavana, kun taas kirjoitusajankohdan sosiopoliittiskulttuurinen todellisuus on vain mielenkiinnoton muisto.

Proust ei jätä epäselväksi, että romaanissa ”Kadonnutta aikaa etsimässä” kirjoitetaan romaania ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Päätalon modernismi on sama. Tavallinen, oikeastaan epätavallisen köyhä ja näennäisesti niukoin eväin maailman paiskattu päähenkilö kasvaa todellisuuden rakentajaksi. Ellei kirjailija Kalle Päätalo olisi todellisuudessakin ollut rakennusmestari, leimaisin Iijoki-romaanissa osoitetun ammatin kömpelösti keksityksi. Että kirjailija vielä pystyttäisi taloja toisillekin, kirveellä ja vasaralla, tekemällä ja pomottamalla! Ei ole uskottavaa, kun kaikki tietävät senkin, etteivät työläiset osaa kirjoittaa, varsinkaan tamperelaiset…

Kenenkään elämä ei ole edes mikrohistoriana niin tärkeä, että jopa hänen keksipurkin sisältönsä olisi esiteltävä kaikella kansalla. Proustista kirjoitettaessa turvaudutaan valkoiseen valheeseen. Kirjailija perkasi ja suomusti aikansa aatelisit ja muutoin mahtavat niin taitavasti, että kuka tahansa lukija näkee, mitä he oikeasti olivat syöneet. Kulkueessa ei ole oikein kehumista. Irlantilainen Joyce valitsi helpomman tien. Hänen päähenkilönsä, Odysseukseen romaanissa verrattu Bloom on alkujaankin aika turha sukankuluttaja, joka pyörii pienissä ympyröissä.

Proustilla ja Päätalolla on muuten sama käyttövoima. Ei kirjailija jaksa ilman niin sanottua sisäistä pakkoa. Tuo pakko ei ole vain pöyhistelyn halua eikä pelkästään ekshibitionismia. Näillä kahdella ja kukaties vielä Linnalla sekä aivan varmasti Waltarilla sisäinen pakko oli häpeää. Päätalo pinotavaran tuntijana esittää sen selkeimmin, sekä häpeän aiheet että kyvyttömyyden parantua sen vaikutuksista. Viimeksi mainittua on kuvattu työhulluudeksi.

Tervekisiä Tampereelle ja Messukylään (Combraita unohtamatta). Kuvassa Kalle ja Riitu (Päätalo-instituutti / Taivalkosken kunta).


9 kommenttia:

  1. tämä ei suoraan liity tämän päiväiseen tekstiisi mutta kylläkin tekijänoikeuksiin ja blogeihin, joista molemmista omaat kokemusta. Ohessa linkki ongelman pariin, eli siihen saako jo pitkään toimineen ja vakiintuneen blogin nimen noin vain varastaa tai ottaa käyttöönsä. http://luovuksissa.blogspot.fi/2013/12/saako-blogin-nimen-varastaa.html

    VastaaPoista
  2. Harmi etten päässyt just tänä vuonna tulemaan Tampereelle, kuten usein joulukuussa aikaisemmin. Olisin halunnut nähdä Suomen eliittiä mulle kotoisissa oloissa. Puoli Tamperetta on Tallinnan ja Tarton jälkeen kolmanneksi paras tuntemani kaupunki maailmassa. Pispalasta Kangasalan suuntaan tunnen kaupunkia kuin viittä sormeani, Nokian suuntaan yhtä hyvin kuin myytistä Atlantista

    VastaaPoista
  3. Ja arkkitehtuuri, muotoilu ja elokuva eivät ole kulttuuria ollenkaan...

    VastaaPoista
  4. Päätalon väärinymmärrystä miettiessä kannattaa muistaa, että jo hänen aloittaessaan kirjojen julkaisun korpiromantiikkaa oltiin pidetty suomalaisen kirjallisuuden maneerina. Ainakin 'kainuisteista' puhuttaessa mutta itse asiassa samaa oli jo Paavolaisen Suursiivouksessa kauan aiemmin. Köyhät ja kirjoja lukemattomat maalaiset istuvat jäätyneessä sonnassa nälkää kärsimässä mutta ovat kuitenkin niin aitoja, rikkaita ja tärkeitä ihmisiä. Iijokisarjan aloittamisen ajoilta muistan lukeneeni mielipiteen, että kirjallisuutemme syöpä on ylipitkästi jaarittelevat toinen toisistaan kopioidut trilogiat maaltamuutosta ja miten se sattuu sieluun.

    Olemme nykyään vain unohtaneet silloisen kirjallisen mielenmaiseman ja nykyihmiset kiittävät Päätaloa rohkeudesta tuoda kirjallisuuteen aiheita, joita oli pidetty jo pitkään kirjojen ilmestyessä pahimpina kliseinä.

    Kuten kirjoitat, Päätalon voima oli siinä, että hänellä oli aivan omalaatuinen tapa kirjoittaa, kuvailla tuntemuksiaan ja ihmisiä sekä jotenkin rikas suhde kokemaansa (en ole kirjailija joten en keksinyt kuvaavampaa adjektiivia, mistä anteeksipyyntö.)

    Kallen kieli ja tyylin on ensilukemalta jotenkin kamalan kömpelöä, latteaa ja sekasortoista, mutta pidempään lukiessa kerta kaikkiaan huumaavaa. Nykyihmisen on helpomi nauttia siitä kun Päätaloon verrattu maalaisromantiikka on jo unohtunut, emmekä enää vertaa Kallen kirjoja siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kyllä, juuri näin. Samasta asiasta puhuin pari viikkoa sitten.

      Päätalon esikoinen Ihmisiä telineillä osui 50-luvulla ajan aallolle ja sitä pidettiin erittäin lupaavana, kunhan poika vain oppisi tiedostamaan paremmin. Kauhea oli pettymys, kun sitä seurasikin Koillismaa-sarja, jota voi kyllä moittiakin viihteellisyydestä ja kuluneesta kainuismista (vrt. esim. Metsolat myöhemmin teeveessä.)

      Kun sitten Iijoki-sarja 1971 alkoi vyöryä tajuntaamme, eliitti ja kriitikot leimasivat sen epäpätevyyttään samaan viihdesarjaan kuin muutkin hupaisat maaseutukuvaukset.

      Eikä ole lainkaan harvinaista, että vielä tänä päivänäkin jopa kirjallisesti sivistynyt vertaa Päätalon Iijoki-sarjaa johonkin Hirvisaareen kartanokirja-sarjaan!

      Poista
  5. Mikä se tuo Kallen auto on merkiltään, kun en muista? Onko se Ford?

    Sen sijaan muistan hyvin Kummun Patruunan auton merkin: sehän oli Hau.

    VastaaPoista
  6. Joskus joku sanoi suurinpiirtein näin: Loiri laulamassa Leinoa on pekoraali vailla vertaa. Tamperetalossa L. lauloi Leinoa ja juuri sitä se oli, ainakin esimmäinen kappale Lapin kesä. "Päätalo pinotavaran tuntijana esittää sen selkeimmin, sekä häpeän aiheet että kyvyttömyyden parantua sen vaikutuksista. Viimeksi mainittua on kuvattu työhulluudeksi." Eikö voisi olla sellainenkin tulkintavaihtoehto, että Suomen oloissa työhulluus on ollut paras henkiinjäämisstrategia niille, joilla ei ole ollut älyä eikä oveluutta tarpeeksi. Ne, joilla on ollut, ovat pärjänneet toisten työllä. Kaikkihan me olemme kuulleet lapsena sadun muurahaisesta ja heinäsirkasta.

    VastaaPoista
  7. Joskus joku sanoi suurinpiirtein näin: Loiri laulamassa Leinoa on pekoraali vailla vertaa. Tamperetalossa L. lauloi Leinoa ja juuri sitä se oli, ainakin ensimmäinen kappale Lapin kesä. "Päätalo pinotavaran tuntijana esittää sen selkeimmin, sekä häpeän aiheet että kyvyttömyyden parantua sen vaikutuksista. Viimeksi mainittua on kuvattu työhulluudeksi." Eikö voisi olla sellainenkin tulkintavaihtoehto, että Suomen oloissa työhulluus on ollut paras henkiinjäämisstrategia niille, joilla ei ole ollut älyä eikä oveluutta tarpeeksi. Ne, joilla on ollut, ovat pärjänneet toisten työllä. Kaikkihan me olemme kuulleet lapsena sadun muurahaisesta ja heinäsirkasta.

    VastaaPoista
  8. Aha.
    Kommenttinne on siis sarkastinen ?

    VastaaPoista