Äidinmaa, isänkasvot II

Lehdessä eilen julkaistu Suomen Kulttuurirahaston tutkimus vahvisti ainakin omia odotuksiani. Musiikki on hiukan kuin seksuaalinen poikkeavuus. Tiedetyllä tasolla sitä joko on tai ei ole. Muusikot toivottavasti kestävät tämänkin. Luen itseni tähän poikkeavien joukkoon; arvostan suuresti myös Magnus Lindbergiä ja olen jopa ostanut selvällä rahalla levytyksiä hänen musiikistaan. Omalla listallani näkyisi kyllä myös Kaija Saariaho.

Kysely tuloksineen on osoitteessa 

https://skr.fi/kulttuuritutkimus

Musiikin muukalaisuutta korostaa graafin mielenkiintoisin sarake, kolmas vasemmalta, ”ei tunne käytännössä ollenkaan”.

Sibelius kuuluukin ykköseksi. Uskallan esittää elitistisen arvaukseni: hänen suuri arvostuksensa on osittain Edvin Laineen ansiota – Finlandia-hymni on rakkainta elokuvamusiikkiamme. Se sopii hyvin, koska teos on alkujaan sävelletty näyttämömusiikiksi (Historiallisia kuvia, 1899,1900). Ehkä Valse triste on läheinen samalla tavalla kuin Merikanto. Ja Juice Leskisen sijoitus listalla herättää suurta mieltymystä.

Toinen poikkeavuuden laji on runous. Nähdäkseni tämä on juuri oikea arvio. Runoilijat toivottavasti kestävät tämänkin. Olen itse aika monella kirjalla runoilija. Graafin lajitoveri Henriikka Tavi oli minulle tuntematon nimi. Katsoin kiireesti verkosta. Runoilija. Remeksen tai Hirvisaaren sijaan kaipaisin Veikko Huovista, mutta tämä nyt vain on pismarkkia.

Modernismi eli toinen käsitys todellisuudesta näkyy listalta yllättävän selvästi, vaikka tämä ei tietenkään voi olla kulttuurin alueen kattava listaus. Epätavallisen taiteen nimenä näkyy Schjerfbeck heti tavallisen taiteen nimen Edelfeltin jälkeen.

Pentti Haanpää oli ehkä Suomen paras toritaiteilija. Olen itse istunut samalla puiston penkillä, jossa hän otti huikkia ja nauroi. En osaa ajatella häntä miettimättä myös Vilho Lampea. Herrat olisivat voineet hyvinkin ryypätä yhdessä, koska Lampi kuoli 1935. Molemmat harjoittivat villiä omaperäisyyttä, toinen kynällä ja toinen siveltimellä, ja molemmat kuolivat veteen, toinen Lamujärveen, toinen Merikoskeen.

Kuvaan kuuluu modernisti Kalle Päätalo, joka kertoo seisseensä tuijottelemassa Haanpäätä Oulussa niillä main, mistä Taivalkosken bussi lähti. Hyvä etteivät he tutustuneet. Siinä olisi voinut tulla sanomista suuntaan tai toiseen.

Päätalon romaanin (Iijoki-sarja on yksi romaani) modernismi on jännite ”tavallisen ihmisen” eli Kallen ja hyvin epätavallisen ihmisen eli Kallen välillä. Ensin mainittu kulki pitkän tien köyhyyden koukusta päämäärään, jossa huonot arvostelijat eli melkein kaikki sanoivat häntä kansankirjailijaksi (vähättelyä), kun hän oli todellisuudessa kansalliskirjailija, mitä päivän gallup korostaa. Linna oli ihaillumpi, mutta ikätovereiden vertailussa ei ole mieltä. Linna lopetti 1968, kun Päätalo toden teolla aloitti 1971. Kansakoulupojista Linnasta tehtiin akateemikko ja Päätalosta professori. Molemmat kunnia-arvot piruunnuttivat monia.

”Selkosten Proust” on kotiutunut jo Wikipediaankin. Sitä perustellaan tekstin pitkälinjaisuudella ja polveilevuudella. Perustelu on virheellinen. Voin luetella kymmenen pitkälinjaisempaa ja polveilevampaa ranskalaista 1800-luvulta. Proust oli tavallisuuden profeetta. Hänen sankarinsa – jälleen ”minä” – ei ollut näkijä, kokija eikä tekijä. Hän vain loi kilpailevan todellisuuden, joka on pystyssä ja ihasteltavana, kun taas kirjoitusajankohdan sosiopoliittiskulttuurinen todellisuus on vain mielenkiinnoton muisto.

Proust ei jätä epäselväksi, että romaanissa ”Kadonnutta aikaa etsimässä” kirjoitetaan romaania ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Päätalon modernismi on sama. Tavallinen, oikeastaan epätavallisen köyhä ja näennäisesti niukoin eväin maailman paiskattu päähenkilö kasvaa todellisuuden rakentajaksi. Ellei kirjailija Kalle Päätalo olisi todellisuudessakin ollut rakennusmestari, leimaisin Iijoki-romaanissa osoitetun ammatin kömpelösti keksityksi. Että kirjailija vielä pystyttäisi taloja toisillekin, kirveellä ja vasaralla, tekemällä ja pomottamalla! Ei ole uskottavaa, kun kaikki tietävät senkin, etteivät työläiset osaa kirjoittaa, varsinkaan tamperelaiset…

Kenenkään elämä ei ole edes mikrohistoriana niin tärkeä, että jopa hänen keksipurkin sisältönsä olisi esiteltävä kaikella kansalla. Proustista kirjoitettaessa turvaudutaan valkoiseen valheeseen. Kirjailija perkasi ja suomusti aikansa aatelisit ja muutoin mahtavat niin taitavasti, että kuka tahansa lukija näkee, mitä he oikeasti olivat syöneet. Kulkueessa ei ole oikein kehumista. Irlantilainen Joyce valitsi helpomman tien. Hänen päähenkilönsä, Odysseukseen romaanissa verrattu Bloom on alkujaankin aika turha sukankuluttaja, joka pyörii pienissä ympyröissä.

Proustilla ja Päätalolla on muuten sama käyttövoima. Ei kirjailija jaksa ilman niin sanottua sisäistä pakkoa. Tuo pakko ei ole vain pöyhistelyn halua eikä pelkästään ekshibitionismia. Näillä kahdella ja kukaties vielä Linnalla sekä aivan varmasti Waltarilla sisäinen pakko oli häpeää. Päätalo pinotavaran tuntijana esittää sen selkeimmin, sekä häpeän aiheet että kyvyttömyyden parantua sen vaikutuksista. Viimeksi mainittua on kuvattu työhulluudeksi.

Tervekisiä Tampereelle ja Messukylään (Combraita unohtamatta). Kuvassa Kalle ja Riitu (Päätalo-instituutti / Taivalkosken kunta).