Raskas ja järeä kirjallisuus

Toimittajat ja tutkijat eivät valitettavasti neuvo, miksi joitakin heidän nimenomaan mainitsemiaan kirjoja olisi luettava. Opettajat jättävät kertomatta, mitä sitten lukisi, kun tiemmä ei lueta lainkaan.

Kerron oman käsitykseni, koska nyt on kirjojen vuodenaika. Moni saa vajaan kolmen viikon kuluttua miettiäkseen, onko nämä lahjakirjat luettavakin. Neuvoisin varomaan. Kirjojen lukeminen vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia.

Silti maan kamaraa tallaa vielä ihmisiä, jotka harrastavat raskasta tai jopa järeää kirjallisuutta. Ympäristöä havainnoituani tiedän, että myös uusia tulee. Voi olla, että syy on liiankin ilmeinen: vanhempien pahat tavat tarttuvat.

Mitä ”raskaalla” tarkoitetaan, siitä näyttäisi olevan eri mielipiteitä. Joitakin kirjoja leimataan raskaiksi. Tämä näyttäisi olevan eri asia kuin ”painava”. Jos kirja on raskas, jotkut ovat joutuneet hapille sen kanssa. Jos kirja on painava, sen selitetään antavan lukijalle jotain, mahdollisesti ikiaarteita.

Itse minä ajattelen, että tekstin raskaus ja siis lukemisen työläys on hyvin läheistä sukua huonolle kirjoittamiselle. Runsaat esimerkit tarjoavat esimerkiksi yliopistojen luettelot oikeustieteen tenteissä ja yleensä opinnoissa käytettävistä kirjoista. Siellä on koko joukko henkisen luomistyön tuloksia, jotka voittavat vaikeaselkoisuudessa mennen tullen aasialaisen kulutuselektroniikan käyttöohjeet. Jokaisen virkkeen saa lukea mitä kolme kertaa, ja senkin jälkeen sisällön käsittäminen on herrassa. Noissa aasialaisissa tulkinnan virheellisyys käy yleensä aikanaan ilmi. Koje ei toimi, käyttäjän sormet kärähtävät tai aivot alkavat kiehua. Oikeustieteissä lukija voi viettää lopun elämänsä muiden mielestä omituisen käsityksen vallassa. Tavallisinta taitaa olla, että lukija on ymmärtänyt pitkän lorotuksen, mutta uupunut sen sivulauseen kohdalla, jossa sanotaan: ”…pääsääntö on kuitenkin että…”

Tehtäväni on antaa jatkuvasti vihjeitä ja kantaa kaupasta ja kirjastosta kirjoja 1 – 91 –vuotiaille henkilöille, joista merkittävä osa sattuu olemaan sukulaisiani. Usein toimin kuten muutkin sensuurin harjoittajat. Ajattelen että jos jokin romaani on minulla juuttunut kurkkuun ja tuntunut hyvin epämiellyttävältä, se joutaa pois listoilta. Välillä on kuitenkin pohdittava, miten toimia. Runoilija Tsvetajevaan ihastuin joitakin vuosikymmeniä sitten. Hän erottui jopa käännöksinä lukemistani loistavista maanmiehistään ja aikalaisistaan (Ahmatova, Jesenin, Pasternak, Mandelstam) monella ihastuttavalla tavalla.

Shostakovitshin 14. sinfonia sekoittuu helposti 13. sinfoniaan (Babi Yar). Tämä neljästoista on se, jossa lauletaan. Samalla levyllä (Haitink) on sävellys ”Six Poems of Maria Tsvetayeva). Itse sinfoniassa sävellettyjen runoilijoiden lista on lyhyt mutta musertava: Apollinaire, Lorca, Rilke (ja jotain päälle).

Tsvetajevan henkilö on äärimmäisen kiinnostava, mutta tarina on hyvin raskas. Tarkoitan tällä että se on monin kohdin painostava ja masentava eli tosi. Se ansaitsee taitavan kirjoittajan käsittelyn, ja on sen nyt saanut.

Tässä ”raskas” tarkoittaa jotain aivan muuta kuin oikeustieteen esimerkissä. Tarina ja kirja vaikuttavat lukijan tunteisiin niin vahvasti, että niistä on varoitettava. ”Kevyt” kirjallisuus tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Kirja on helppo lukea ja jättää mukavan olon. Tunsin kerran lentomestarin, joka oli harras alkoholin ystävä. Hän määritteli mielijuomansa, että sen on oltava helppoa ottaa ja koreaa oksentaa.

Ajattelin kavaltaa teille, lukijat, erään tietopuolisen kirjallisuuden salaisuuden. Siinä kohdassa, missä teistä alkaa lukijoina tuntua, että on pistettävä pienempää silmään, jos enää auttaakaan, syy on kirjoittajan. Monet tietoalalla kokeneet, esimerkiksi professorit, lisäävät kumisevaa bassoa eli siis pelottavia mutta kukaties tyhjiä sanoja, kun taidollinen puoli alkaa pettää.

Lueksin Alberto Manguelin muuatta kirjaa. Voi olla että aihepiiri, kirjojen puolustus, ei jätä minua aivan kylmäksi. Kuumaksi tulen siitä, että Manguel on niin mahdottoman hyvä kirjoittaja. Muuta väitetään mutta tuolla kirjoittamisen taidolla ei ole oikeastaan yhteyttä tyylillisten ansioitten kanssa. Haluan verrata sitä tänä vuonna toimintaan keittiössä, koska kuulin jostain, että kulttuurilla komeileminen ei tehoa enää kehenkään, ei varsinkaan kirjakulttuurilla. Nyt pitää pukeutua, sisustaa ja kokata niin että nuppi tutisee.

Hyvän kirjoittajan tunnusmerkki on se, että annokset tulevat oikealla hetkellä oikeassa järjestyksessä ja ruokalajista riippuen joko kuumina, lämpiminä tai kylminä, ja ovat sen lisäksi herkullisia.

Manguelin kirjoitelma käsittelee Iliasta ja Odysseiaa. Perehdyin jälkimmäiseen tarmokkaasti ennen kuin arvioin Saarikosken uuden käännöksen Parnassoon. Kokemus oli mainio. Täytyy olla vahva syy nähdä se vaiva, jota runoudesta jyvälle pääseminen vaatii, siis alkukielellä. Kreikka poikkeaa muista kielistä, joista minulla on kokemusta. Omaan korvaani nykyisin verkostakin löytyvät taitavien henkilöiden esitykset kuulostavat minusta vähemmän lausunnalta kuin laulamiselta, joka on säveltasoiltaan ja rytmeiltään elävästä eikä muistuta lainkaan sellaista rytkytystä, jonka mieli nykyisin liittää antiikin runomittoihin. Englanninkielen käyttäjistä Lattimore ja Fagles sattuvat viehättämään minua; Rieu ei viehätä. Olisiko Ilias suomennettava uudestaan? Mannisen versiossa on paljon moittimista.

Sanoisin että ei. Lukematta se jäisi. Useat sanovat, että teos on vaikea ja yhtä väkivaltainen kuin Vanha Testamentti. Se on kyllä väärinkäsitys. Samalla tavalla kuin Odysseia toi pysyvästi kirjallisuuteen maagisen realismin tai asiallisemmin sanoen sadun, Ilias kartoitti tulevaisuuden kuten vain taideteos voi tehdä, ja kuvasi murhanhimoisia ihmisiä hulluksi tulleiden jumalien pyörittäminä. Teemoja ovat viina, väkivalta ja muuan kolmas. Ne eivät liene vanhentuneet.