Vladimir

Pyhä Vladimir ei tarkoita Putinia. Tuon niminen kunniamerkki oli himoittu tsaarinvallan aikana ja se on taas olemassa. Jutun kuva, Edelfeltin ”Maaherra” Vänrikki Stoolin tarinoiden kuvituksesta, esittää Suomessa toimivan maaherran harjoittamassa passiivista vastarintaa venäläiselle kenraalille vuonna 1808, sodan jatkuessa.

Pikantti yksityiskohta on tuo P. Vladimirin merkki, joka maaherralla on rinnassa. Näyttäisi olevan IV luokka. Maaherralle sellainen sopii – mutta merkki on siis venäläinen ja tuttu runon kirjoittamisajalta, ei sen kuvaamalta ajalta. Tämä on esimerkki historian harjoittamisen ongelmallisuudesta.

Tämä kirjoitus puolestaan on tilaisuus, jota olen hiukan odotellut. ”Laillisuus” on sivunkääntäjä. Pelkkä sana tai viittaus siihen saa lukijan kääntämään sivua (Ctrl + PgUp).  En kehota ketään lukemaan ”Vänrikki Stoolin tarinoita”. Ellei sitä ole tullut lukeneeksi ennen, mielellään kauan sitten, ei siitä saa enää selvää, vaikka on uusikin käännös. Itse kirja on kyllä sangen hyvä, toisin kuin usein on tapana väittää. Ymmärrettävästi viimeistään sotavuosina tästä suomalaisen kansakoulun suosikkiteoksesta saatiin yleisesti yliannos.

Uutisotsikko kertoo, että terroristien omaiset on nyt pantu korvausvastuuseen iskuista Venäjällä. Putin vahvisti lain joitakin tunteja sitten.

Uutistekstissä on ristiriitaa. Perustavaa laillisuusperiaatetta on nyt rikottu. Varmaan onkin. Mutta väkivaltamiehen omaisen asettaminen korvausvastuuseen, jos oikeudettomien tekojen tuloksena on kertynyt huomattavaa omaisuutta, ei loukkaa mitään periaatetta. Uutisten lakiteksti näyttäisi viittaavan jälkimmäiseen. Suomessa vanha termi oli ryhtyminen rikoksella saatuun omaisuuteen.

Edellisen tulkinnan taustalla häämöttää Runebergin ”Maaherra”. Voitokas vihollinen eli Venäjä on siis käskenyt, että Ruotsin armeijassa edelleen taistelevien sotilaiden omaisuus on peruutettava eli otettava valloittajalle, elleivät asianomaiset välittömästi laske aseitaan.

»Maaherra, taistelu on päättynyt, / tän maan jo meille asevoima soi; / kuin taistella sen miehet vielä nyt / riveissä Ruotsin voi?»

»Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa / ja kirjoittakaa käsky ankarin: / se tavaran ja hengen pitää saa, / ken palaa kotihin;

mut hurjana ken vielä niskurois / herraansa, keisaria, vastahan, / sen suku armott' ajetahan pois / talostaan, maaltahan.»

»Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin.» / Hän päätti, uhkan hymy huulillaan. / Wibelius katsoo tuomarpöytään, / siin' on laki Ruotsinmaan.

Kätensä lujaan laskee kannelle, / ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää: /»Kenraali, niillä, joita uhkaatte, /on suoja vahva tää.»

»Meill' aarre kallis, turva aseeton / se on, kuink' ikään onni vaihettuu; / sen valtiaanne vahvistanut on, / se häneen turvaantuu.»

»Siin' ikivanhuudesta säädetään: / jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; / ei vaimo vastuuss' ole miehestään, / ei miesi vaimostaan.»

»Jos rikosta on maataan puolustaa, / jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää, / miest' aseellista silloin rangaiskaa, / laps, vaimo säästäkää!»

»Te voiton saitte. Teill' on valta nyt, / siis minun tehkää, miten miellyttää! / Mut laki, ennen mua syntynyt, /myös jälkeheni jää.»

Yhteisöllisen rangaistusvastuun ajatus kitkettiin viimeiseksi armeijasta. Ennen sitä harjoitettiin myös kouluissa. Sotilaallisen tehokas menetelmä oi ”dezimierung”, joka kymmenennen ampuminen rivistä.

Oikean syyllisen etsiminen voi osoittautua hankalaksi ja kalliiksi. Ehkä siksi käytännöllisesti suuntautuneiden mieleen tulee joskus, että joku se niistä on.

Ennen köyhät tappelivat keskenään, ja se oli parempiosaisten mieleen. Solidaarisuuden historiaa en ole nähnyt. Kuvittelisin että se on Suomessakin hyvin myöhäistä perua. Ainakin kyläkunnat olivat perinteisesti riidoissa keskenään ja kylien sisäinen eriarvoisuus saattoi olla hyvin korostunutta. Omassa kotikylässäni ei ollut juuri hökkeliasujia. Vasta ikää saaneena katselin paikan päällä ja kartalla, että ne nuo Ketojanmäen pojat, jotka olivat kansakoulussakin niin pahoja tappelemaan, olivat siis maatyömiesten ja itsellisten jälkeläisiä. Jos osaa arvioida peltojen jyvitysluvut eli viljavuuden, näkee kartalta, mihin vähäväkiset sijoittuivat. Pohjanmaalla tosi talot olivat kahden puolen tietä ja mielell.än jokitöyräällä. Taloissa oli kättensä työllä itseään elättäviä, kuten piikoja ja renkejä, mutta varattomat oli työnnetty pois silmistä.

Sotien jälkeen, asutuksen johdosta, kieleen tulivat peräkamarin pojat. Ennen samassa asemassa eli tosi syrjäytyneinä elivät peräkylän asukkaat. Keskikylissä kaikki tiesivät paikannimestä, mitä odottaa ja ajatella.

Eilen laulujen yhteydessä mietiskelin Helsingin Kalliota ja Kolmatta linjaa. Helsingissä oli ”liitosalueet”, kuten Herttoniemi. Rajoja järjesteltiin sotien jälkeen. Ennen oli sellainenkin nimitys kuin ”laitakaupunki”. Laps’ laitakupungin – et pääse toisten iloihin. Ja ”Katupoikien laulu”, jonka sanat ja sävel maistuvat kovin Saksalta, vain vähän Söörnääsiltä.