Ulosluetut

Eilinen kirjoitukseni, näennäisesti köyhäinkirjallisuudesta, oli sisällöltään ja sävyltään sopimaton. Se sisälsi väitteet, että maassamme on valtaeliitti, joka ajoittaisista puheistaan huolimatta vähät välittää niin sanotun kansan oloista ja voinnista. Mukana oli viittaus Perussuomalaisiin ja toinen viittaus Keskustapuolueeseen.

Kirjoitus ei ollut poliittinen. Julkisen toiminnan puolella populistin puhetapa on ”me” ja ”muut”. Esimerkiksi ”me” olemme kiipelissä, koska ”muut” ovat rohmunneet meiltä elämämme edellytykset.

Eliitteihin suhtaudun alistuneesti. Sellaisia on vankiloissa, keskitysleireillä ja politbyroossa. Lukijan tulee huomata, että olen itse eliitin jäsen ja sen nöyrä mukilointimies. Lukemalla tätä blogia te osoitatte vakavaa arvostelukyvyn puutetta. Tie tähtösiin kulkee kohti uutta eliittiä. Tämä kaikki tässä edustaa vanhaa, katoavaa, rumaa ja rupista. Esimerkiksi Kalle Päätalon myönteisen vaikutuksen korostaminen poikkeaa vain näennäisesti meidän muista toimistamme. Toissa iltana istuin Ritarihuoneella ja jäin kehumaan Sarasteelle hänen juuri johtamaansa Sibeliuksen Pelleas ja Melisande –teosta. Viimeksi samassa paikassa sai työkseen väistellä lipposia ja liikasia, suuremmista herroista puhumattakaan. Mutta tuossa eliitissä ei ainakaan enää punota juonia yhteisen kansan tärviöksi. Kunhan huvittelemme omalla omituisella tavallamme.

Eliitin tunnistaa siitä, että se joko kiistää eliitin olemassaolon tai väittää, ettei asianomainen puhuteltu kuulu eliittiin. Kun joku muukin pelle minun lisäkseni kuitenkin ilmoittautuu tuon ryhmän jäseneksi, ilmoitukseen on syytä suhtautua epäillen.

C. Wright Millsin ”valtaeliitti” –teos esitti väitteitä vain Yhdysvalloista ja nimenomaan 1950-luvulle tyypillisestä sotilaallisen ja taloudellisen vallan kietoutumisesta yhteen. Tutkimus ei ainakaan enää vetoa järkeen, koska siinä ei ole riittävästi faktoja. Se vetoaa edelleen intuitioon. Sellaiset henkilöt kuin Eisenhower ja McNamara eivät mene sivu huomiotta. Teos on kirjoitettu ennen Vietnamin sotaa (USA:n osalta).  Valtaeliitti pitää asemaansa yllä petkuttamalla kansalaisia, ja sen ongelmana on jatkuva sotkeutuminen erilaisiin skandaaleihin. Sen ilmestymistä seuranneiden 50 vuoden tapahtumia ajatellen tuo ajatuksen kulku ei tunnu yllättävältä.

Ajatellaan kokeeksi kolmea riittävän etäistä suomalaista, nimittäin Mannerheimiä, Paasikiveä ja Kekkosta. Huolellisesti laaditut, uskottaviin dokumentteihin perustuvat tutkimukset ja elämäkerrat osoittavat, miten suurisuuntaisesti he petkuttivat ihailijoitaan, vihamiehiään, kaikkia. Mannerheim oli uskovinaan Saksan aseisiin 1942 - 1944. Paasikivi oli olevinaan Neuvostoliiton ystävä 1945 – 1956. Kekkonen oli tukevinaan uutta vasemmistonuorisoa 1968 – 1972.

Eliittiin ei voi lukea mainosmiehiä. Hyvin palkattuina ja älykkäinä ihmisinä he käsittävät, että heidän on toimittava markkinointitehtävissään nimettöminä. Niin he tekevät. Se on menetelmä, jos tarkoituksena on saada ostajat lisäämän näkkileivän kulutustaan.

Kalle Päätalo kuului itse valtaeliittiin. Tätä hänen uusin tutkijansa ei ole oikein ottanut huomioon. Kirjailija K.P. ei ollut se päähän potkittu, häpeän syövyttämä entinen kunnan elätti, josta kirjoissa kerrotaan. Hän vaikutti aivan perustavasti Suuren Muutoksen ihmisten käsityksiin mahdollisuuksista maailmassa. Itse asiassa hän oli merkittävä vaikuttaja nykyisen Suomen syntyessä. Maa on aivan yhtä kaunainen ja kateellinen kuin aina ennenkin, mutta täällä eivät todellakaan viihdy kumousliikkeet eikä organisoitu kadun väkivalta. Kirjailija K.P.:n luoma uudempien aikojen Saarijärven Paavo on varmuuden vuoksi, naapureiden kateutta peläten, jäävinään vaille hirveän ojankaivun tuottamaa satoa. Iijoki-sarja päättyy alkavaan menestykseen. Teksti ei seuraa kirjoittajaa kunnian kukkuloille, siihen ainutlaatuiseen suosioon, jonka hän saavutti.

Eikä se muuten ole mikään Iijoki-sarja. Vain muutama alkupään kirja on aidosti Iijokivarresta. Muut ovat sodasta ja Tampereelta. Paluu Taivalkoskelle rakennusmestariksi on kylän ja kaupungin törmäyttämistä, jossa kaupunki voittaa.

Päätalon itserippi on hieno. Mutta rippi tähtää anteeksiantoon. Teossarjan viesti on selvä. ”Minä olin kaikesta huolimatta hyvä. Välillä minulla oli tosi huono onni. Herrat ovat minua aina vainonneet.”

Ei! Kirjoitin tämän tahallani väärin. ”Kaikki ovat minua aina vainonneet.” Suuria sortajia olivat isä ja vaimo, reiluiksi luullut työnantajat, luotettaviksi luullut kaverit – eikä koko sarjassa ole monta näennäiseliitin edustajaa, jotka esittäytyisivät vain hyvinä. Teos on luonnollisesti kahden miehen välinen rakkauskertomus, kuten muutkin Villin lännen tarinat, mutta suhde Hiltu-Jakkiin kääntyy lopulta Kallen muututtua ”herraksi” hiukan karvaaksi. Lähes eroottisesti kuvattu kuningasjätkä, hän joka olemuksellaan ja taustallaan edustaa kaikkea sitä, mitä Kalle ei tunne olevansa, kaatuu Uhtuan suunnalla.

Korpikommunismin ikuinen ongelma on ”herrat”. Kommunismin uskoisen ratkaisematon ongelma on etsiä syypäät, ne puhutut kapitalistit, riistäjät ja verenimijät. Niitä ei tahdo löytyä, koska Yhtiö on niin etäinen vihattavaksi ja mehtäherra hänkin selvästi toisten käskytettävänä, kuin aliupseerit armeijassa.

Toisin kuin monet valtaeliitin ”herrat”, jotka joutuvat näkemään kunniansa kuihtuvan jouduttuaan esimerkiksi eläkkeelle, K.P. piirtää lukijoilleen ohjelman. Se on toivon horisontti. Sinänsä erikoisesti teossarjassa, jota uskonto ja hengellisyys eivät sivua edes pilkan kohteina, tämä syväkertomus on perinteinen pietistinen (herännäisyyden) kilvoituksen tie ja vielä alatie. Herännäisyyttä kuvataan näin:” Sanomaa julistetaan ’tomun tasalta’ pyrkimällä yhdistämään julistus sielunhoidollisesti ihmisen elämäntilanteisiin. Lisäksi liikkeelle on ollut ominaista yksinkertasisen elämäntavan ja yhteiskunnallisen vastuunkannon korostaminen.”