Populistinen romaani

Suuri romaani maassamuutosta on ”Tuntematon sotilas”. Siitä syntyi riita. Teosta on virheellisesti käsitelty sotaromaanina.

Kirjan päähenkilöt edustavat hajonnutta Suomea. Suuri hajottaja oli välirauha ja sen aikana toteutettu pikakoulutus, joka toi punikin pojan korkeakouluherran viereen Niinisalon Rukkiin ja teki ryhmänjohtajia mitä erikoisimmista nuorukaisista.

Tuon joukon kokemus oli erittäin selvä. Yhteiskuntaan, jota tarinassa edustaa komppanian huolto ja etenkin vääpeli, ei voi luottaa eikä pidä luottaa. Sitä palvelevat vain luopiot ja fanaatikot. Valtioon, jota tarinassa edustavat uraupseerit, ei voi missään tapauksessa luottaa. Valtio tappaa. Se teloittaa.

Romaaneissa puolitajuinen sisältö on tärkein. Tässä raivostui aikaisempaa eliittiä edustava taho, etenkin kenraalikunta. Uusi eliitti, etenkin entiset reservin upseerit, liukuivat romaanin hahmottamaan maailmankuvaan. Kielteisesti arvostelivat sivuutetun eliitin edustajat, kuten Toini Havu (yliopisto- ja virkamieseliitti), ja erilaiset papinpojat.

Ritva Ylösen väitöskirja Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotosta ”Tervaksinen toteemi ” (ISBN 978-951-44-9213-3) on karmeaa luettavaa. Tutkija näyttää käyneen läpi koko valtavan aineisto ja liittänyt siihen Päätalon saamat kirjeet, joita on erittäin paljon. Väitöstutkimuksessa tarpeellinen metodiikka, reseptioestetiikka, on mukana mutta ei häiritsevästi.

”Tuntematonta” lienee myyty noin seitsemänsataa tuhatta kappaletta. Elokuvan on nähnyt käytännössä jokainen, useaan kertaan. Päätalon teoksia on myyty 3,5 miljoonaa nidettä. Vaikka tuon summan jakaisi kahdellakymmenelläkuudella tai 39:llä eli oletuksin, että samat henkilöt olisivat ostaneet kaikki Päätalon julkaisemat nimikkeet, kuvitteellisia kanta-asiakkaita olisi enemmän kuin Oulussa asukkaita.

Tutkimuksen pääosat ovat käsittelevät Iijoki-sarjan vastanoton vaiheita sarjan alkamisesta 70-luvun alussa kolmen eri vuosikymmenen aikana. Toisin kuin nyt silloin oli pieniä lehtiä, ja niissä julkaistiin arvosteluja. Ilman muuta tärkeimpiä olivat noin viisi päälehteä. Niiden arvostelijat osasivat myös miehittää tärkeät toimikunnat eli ohjailla lukemista ja siis rahaa sekä kirjoituksin että teoin.

Siitä ei voi erehtyä, että maineikkaimpien kriitikkojen toimintatapa oli hyvin vakiintunut. He nahistelivat keskenään kunniapaikoista ja olivat opetelleet pilkkaamaan köyhiä ihmisiä. Samalla tavalla kuin edelliset sukupolvet eli papit he ruoskivat itse konstruoimiaan ”syntejä”. Niitä olivat viihteellisyys, kaupallisuus ja yritys hankkia kirjoittamisella rahaa. Erikoisen keskeisessä asemassa oli poliittinen teilaaminen; Päätalon henkilöt eivät tiedostaneet työväenluokan kansainvälisen yhteenkuuluvuuden keskeisiä kysymyksiä.

Linnan henkilöiden suuri synti oli riittämätön tai olematon isänmaallisuus. Se on sinänsä yllättävää, koska isänmaallisuus oli 1920-luvulla määritelty Venäjän vastustamiseksi, ja siinä Linnan päähenkilöt esitetään erikoisen hyvinä. Mutta arvostelijat eivät katsoneet tekoja, vaan kuuntelivat puheita.

Tällä hetkellä 20 prosenttia suomalaisista äänestää väärin. Kalle Päätalon suuruuskauden aikana nuo hairahtuneet menivät äänestelemään Vennamoa – Kekkosta vastaan! Politiikka ei selitä Päätaloa miltään osin – paitsi että Päätalon ja hänen henkilöittensä poliittinen välinpitämättömyys tulee osoittaneeksi, miten maalaisliitto–keskustapuolue piti asemansa, ja köyhien kuntien ääni merkitsi vuosikymmeniä jotain. Onhan vasta nyt käyty joukolla uudistamaan kuntalaitosta…

Eikö ole sööttiä, että jääkäriupseerien ja muiden virkamiesten kaupungeissa kasvaneet pojat ja tyttäret opettivat lehdissä nälän ja hulluuden järsimälle Päätalolle, mitä köyhyys tarkoittaa ja miten sitä on käsiteltävä? Tosin Päätaloa tuikeasti ahdistanut A.-K. Ripatti oli kansakoulunopettaja pohjoisesta.

Juuri samaan ajankohtaan sijoittuu Mikko Niskasen ”Kahdeksan surmanluotia”. Televisiossa sen näki 29.3.1972 2,3 miljoonaa katsojaa. Niskanen oli loppujen lopuksi Päätalon vastinpari, vaikka hän oli käynyt elokuvakoulun Moskovassa ja noussut lemmikiksi kaupunkinuorisonkuvauksillaan; tosin on syytä muistuttaa, että se ensimmäinen nuorisonkuvaus oli ”Pojat”. Tuon Paavo Rintalan romaanin haluaa mainita Kalle Päätalon yhteydessä, vaikka sellainen ei liene ollut tapana. Romaanien välillä on merkillisiä yhteyksiä, ja rinnastus saattaa osoittaa aikalaiskritiikin modernismin kirjallisuuskäsityksen ja Päätalon väitetyn realismin vastakkainasettelun vääräksi.

Päätalo ei ollut realisti. Hän kertoi, miltä ihmisistä tuntuu. Hän teki sen kokemuksiensa kautta ja pääsi niin ankariin asioihin, että tottumattomat tajusivat sen ensin. Hänen lukijoistaan oli varhaisen tutkimuksen mukaan yli puolet pelkän kansankoulun käyneitä. Kaunokirjallisuudessa sellainen on hyvin harvinaista, ellei Linnaa oteta lukuun.

Metsä- ja rakennustyömiehen todellisuuden sijasta Päätalo menee tajunnantiloihin. Hänen päähenkilönsä syvin tunne on hulluuden pelko, ja se on perusteltu. Olihan romaanin ”Kalle” oikeastikin mielisairaalassa ja jo pikkupoikana ainakin käymäseltään mielenterveyden rajoilla. Hänen henkilöissään on muuallakin kuin ”Nälkämäessä” silmiinpistävän monta ”abrnormia”. Tuollaista sanaa ennen käytettiin.

Olkoon tämä lukutapa sitten ”eksistentiaalinen”. Alituisen angstin kronikkana Iijoki-sarja on eurooppalaisittain poikkeuksellinen. Mutta ei venäläisittäin (Dostojevski).