Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtelan syksyn kirja valitaan todennäköisesti tänään Finlandia-ehdokkaaksi. Haahtela on ollut jo kaksi kertaa tuolla listalla. Vuonna 1972 syntyneeltä psykiatrilta tuo on kunnioitettava saavutus. Tämä kirja on niin hyvä, aivan parhaita Suomessa ainakin kymmenen viimeksi kuluneen vuoden ajalta, että kirjallisuuspalkinto sinne tai tänne ei oikeastaan vaikuta sen asemaan.

”Lasihelmipeli” on kielteinen nimitys, jota olen päätynyt käyttämään. Se on epäoikeudenmukainen ja alkuperäänsä eli Herman Hessen romaania ja Hessen tuotantoa ajatellen ongelmallinen. Oikeastaan tarkoitan sillä konstailua tai ainakin sellaisia kirjallisia rakenteita, jotka voivat olla hyvin taidokkaita mutta eivät kuitenkaan johda mihinkään. Termi vihjaa myös siihen, että kirja voi olla raskas lukea.

Tämä kirja ei ole lasihelmipeliä, vaan juhlaa tunteille ja ymmärrykselle.

Haahtelan ja hänen romaaniensa ympärillä ei kohista. Hän ei välttämättä erotu niiden muutamien prosaistien takaa, joista on helppo kirjoittaa iltapäivälehtien otsikkoja. Häneltä näyttäisi myös puuttuvan mediapersoonallisuus. Henkilöä lainkaan tuntematta – on minulla kyllä hänen perhepiiriinsä kosketus – olisin tavattoman yllättynyt, jos hän ilmestyisi johonkin viihteelliseen höpöohjelmaan tai suostuisi edes laukomaan mielipiteitä niin sanottuna intellektuellina.

Kaunokirjallisuudessa on hieno perinne. On kirjailijoita, jotka itse arvostavat perinteistä ammattiaan. Arvonanto näkyy ihmisen arvokkuutena, jonka yleisö on hyvin nopea vaistoamaan.

Joskus puhun harhaanjohtavasti ”käsityöläisistä”, joita arvostan, ja ”taitelijoista”, joita pilkkaan. Harhaanjohtavat nimitykset johtuvat siitä, että käsityöläinen tekee uuvuttavankin työn alusta loppuun niin, ettei siihen ole mitään sanomista. Taitelija taas on niin jumalattoman lahjakas, että kaikki mitä hän räkii, on taidetta.

Kaunis, selkeä ja yksinkertainen eli siis helppolukuinen, omalla voimallaan lukijaa kuljettava kieli ei ole koskaan luonnonlahja. Taustalla on aina paljon työtä. Jotta tavoittaisi itsestään selvältä tuntuvat tyyliin, joutuu harjoittelemaan ja suunnittelemaan aivan uskomattoman paljon. Haahtelan tuotannossa olen näkevinäni jatkuvaa pelkistymistä, joka todellakaan ei ole johtanut kuivumiseen. Voisi puhua kaivosteollisuuden kielellä rikastamisesta.

Sitä en kykene kuvittelemaan, miten kirjailija jatkaa tästä eteenpäin. Ehkä tämä kertoo jotain?

Tämän romaanin merkitystä lisää kaksi huonomaineista ominaisuutta. Teoksen rakenne on erikoinen ja hyvin vaativa. Se asettaa lukijalle paljon vaatimuksia. Teoksen aihe on satuttava, lopulta järkyttävä.

Lukija muistanee, ettei kirjallisuusjuttujani kannata lukea. Olen luultavasti synnynnäinen hienostelija eli salattu tarkoitukseni on korostaa omaa asiantuntemustani ja vähätellä muita. Muistelen joutuneeni nurkkaan tästä jo kansakoulussa. Olen myös uuskritiikin lapsi. Tämä 30- ja 40-luvun amerikkalaisiin ja yhteen tshekkiin nojautuva kirjallisuusanalyysin suunta oli alkujaankin takkuinen, ja se on hylätty jo vuosikymmeniä sitten. Uuskritiikki hyväksyi varauksettomimmin ns. modernismin, joka sekin on onneksi jo unohdettu liike. Suomessa tuon opin avaajia olivat Anhava ja Laitinen, ja esimerkiksi Matti Suurpää tunsi liikkeen pyhät kirjat hyvin. Uuskritiikin metodinen idea on yksinkertainen. Järkeä ei saa käyttää, vaan läheltä lukien tekstistä etsitään sellaisia merkityksiä, joita siinä ei ole. Marxilaissävyinen suuntaus, siis Lucacs ja filosofina Adorno, osoitti asiat, joista pitikin kirjoittaa. Erikoisen kiinnostavaa oli historian oikea käsittely, jota esimerkiksi Väinö Linna ja Mika Waltari eivät lainkaan osanneet.

Niinpä romaani on luettava irrallaan todellisuudesta, ja mahdollinen tarkoitusperä eli tendenssi on todiste kirjoittajan epäonnistumisesta.

Haahtela tuo mieleeni Tshehovin – lääkäri hänkin – ja ”tarpeettoman ihmisen” paatosta välttämän kuvauksen. Vuoden romaanin päähenkilön nimi mainitaan vasta teoksen lopussa. Hän on omissa silmissään ja luultavasti harvojen tuttaviensa silmissä todella vähäpätöinen tapaus. Kukaan tuskin ihmettelee, että hän menettää vähänkin järkensä ja joutuu yhä useammin mielisairaalaan, lopuksi Saksassa 1930-luvulla. Se onkin hänen tuhonsa.

Kaiken muun ohella ”Tähtikirkas, lukivalkea” on väkevin viime vuosina näkemäni puheenvuoro yhteisön ja mielen järkkymisestä ja etenkin eutanasian eli armokuoleman, oikeastaan armosta tappamisen ongelmista.

Sattumalta eutanasia ja toisaalta kärsivien ihmisten syrjäytyminen ovat tänäänkin puheenaiheina. Media kerää pintapuolisia kannanottoja ja kuittaa kysymykset sillä. Haahtelan teos ei sovellut pintapuoliselle lukijalle eli enemmistölle. Itse luin sen huolellisesti ja sen jälkeen iltaisin ääneen. Ääneen lukeminen nostaa esiin sekä tekstin että rakenteen rytmit ja ne dramaturgiset voimaviivat, jotka eivät erotu ensi katsomalla.

Pintapuolisuutta haluan suosia ja kannustaa siihen. Miksi ottaa murheita, varsinkaan toisten murheita? Ääntäni madaltaen ja kiusaantuneesti silmiäni räpytellen kuitenkin lisään että pinnan puolella liikkuvat ihmiset kukaties unohtavat, ettei vesi kannata kauan. Kun vene särkyy tai voimat hajoavat, edessä on sitten hukkuminen. Se on turhaa. Vesillä ja vedessä on kaunista.