Kirjallisuuden maalikamera

Lopsahti mieleen, miten lohduttomasti aika on runnellut myös kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Se jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1984, jolloin palkitseminen onnistuikin viimeisen kerran hyvin. Saaja oli Erno Paasilinna, jonka ympärillä oli ollut epämääräisyyden tuntua, keskinkertaisia romaaneja, tutkitusti tilapäisiä kirjoitelmia ja muuta. ”Yksinäisyys ja uhma” mursi kerralla siihenastisen totuuden, jonka mukaan esseet ovat ikäviä ja niin turhia, ettei niitä pidä lukea, elleivät opinnot välttämättä edellytä sitä, eikä mielellään silloinkaan, koska niistä on vaikea saada hyviä pisteitä.

Kustantajat tietenkin panevat rahansa mihin haluavat, myös käyttäessään nimimerkkiä ”Suomen kirjasäätiö”. Onni että he arvioivat myyntinsä vaativan tätäkin. Nykyisessä ilmapiirissä huuto ”veronmaksajien rahojen” törsäämisestä olisi muutoin jokavuotinen, aivan siihen katsomatta, ketä ehdotetaan ja kuka nimetään.

Juuri noihin aikoihin, 30 vuotta sitten jouduin aste asteelta syvemmälle pohdintoihin viranomaisten ratkaisujen perusteluista. Ennen pitkää seisoskelin Keski-Euroopan yliopistoilla enimmäkseen kuuntelemassa viisaampia, jotka miettivät kuudella kielellä ennakkoratkaisujen tulkintaa (interpretation of precedents). Samaan aikaan ihmisoikeusajattelu alkoi tunkeutua minunkin tajuntaani. ”Ihmisoikeuksien” sijalle nousi monikollinen ”ihmisoikeudet”. Siihen asti juristi oli oppinut tarkistamaan, olisiko käsillä olevassa asiassa mukana esimerkiksi sananvapausnäkökohta. Nyt ihmisoikeudet, jotka tulivat vuodesta 1995 suoraan sovellettavaksi oikeudeksi, alkoivat näkyä järjestelmänä, joka tuli ottaa huomioon tulkinnassa ja ratkaisun harkinnassa, oli niihin vedottu tai ei.

Arkielämän puolella eli viihteessä oli alkamassa kehitys, jonka tuloksena oli nyt ehkä unohtumassa oleva ”urheiluoikeus” ja siis rahapalkinnot perinteisistä kansanhuveista ja jokseenkin automaattisesti huijaaminen noita rahapalkintoja tavoiteltaessa. Viittaan esimerkiksi Lahden kisoihin ja hiihdon dopingiin. Ajoitukseni johtuu siitä, että juuri 1984 Martti Vainio antoi näytteen, joka johti kiinni jäämiseen dopingista.

Finlandia-ehdokkailta ei tietääkseni oteta virtsanäytettä. Ehkä se olisi tarpeen. Ei kuitenkaan ole sellaista elintä, jolla olisi siihen oikeus ja uskottavuus tuloksi tulkittaessa. Ellei sitten Arhinmäki keksisi jotain. Jalkapallo näet on ihanteellista urheilua. Doping-tapauksia on vain muutama, ja jopa DDR:n Berlin Hertha antoi pelaajille ilmoituksen mukaan vain vitamiinipistoksia ennen suuria otteluita. Outoihin organisaatioihin kuten WADA:an ei kuuluta. Syyksi on arveltu sama, joka voisi hyvinkin koskea kirjallisuutta. Erilaisten aineiden, kuten kokaiinin, käyttöä pidetään viihteenä (recreational use).

Kirjallisuusjuhlista hieman vakavammin. Jos ajattelemme, että palkinnoilla pyritään edistämään kirjallisuutta, ehkä ottelun sääntöihin saisi syventyä nyt uudestaan. Televisiossa viimeiset – viimeisiksi ehkä jäävät – menestyvät ohjelmat ovat näitä tositeeveen tarinoita. Tutussa vanhainkodissa ”Tanssii tähtien kanssa” on kova juttu, vaikkei siellä juuri tanssita. Rollaattorin kanssa sellainen olisi vaikeaa.

Tuo ohjelma on kuulemme lisännyt suuresti seuratanssien suosiota. Väitetään, että se näkyy äänitteiden myynnissäkin. Sattuneesta syystä sävelmät ovat toisia kuin suurkuluttajilla eli nuorisolla. Jäin itse ihmettelemään, kun huomasin, miten runsaasti karaoke-äänitteitä markkinoilla on. Ala ei valitettavasti kuulu omiin harrasteisiini, mutta eräskin sukulainen kertoi, että heidän porukallaan on tapana käydä joskus vetäisemässä neliäänisesti jotain hauskaa alan baareissa.

Vaikeasti muotoiltavin perustein palkittavat suoritukset ja valinnan suorittavat raadit ovat puhtaasti autoritaarista kansakouluperinnettä, joka alkoi muutoin väistyä yhteiskunnassamme noin 50 vuotta sitten.  Katselin Tieto-Finlandian ehdokkaita, koska olin jo ehtinyt unohtaa, ketä siellä on. Tunnistin heti perustelutyylin. Menin suoraan armeijasta Otavan mainososastolle kirjoittamaan noita tekstejä vuonna 1964. Plingplangplong on Plingin verraton teos Plingistäplangista-ja-plongista, joka plingistiplangisti-ja-plongisti plingaa-plangaa-ja-plongaa. – Lisää nimet ja pudista hihastasi adjektiivit. Sanakirjan tarjoamista sopivia on noin 25 (mukaansatempaava, iki-ihana, puhutteleva, vastustamattoman hilpeä, sietämättömän jännittävä…)

En halua käyttää sanaa ”vuorovaikutteinen”. Riittää kun mainitsen, että osallistumisen harha, jonka voi luoda vaikkapa Twitterillä, saa ihmiset maksamaan paljon rahaa tai ainakin istumaan jumalan myllyjen ääreen.

Kirjailijat ovat sekä ikäviä ihmisiä että sangen heikkoja esiintymään. Siksi tarvittaisiin parvi pellejä ympäröimään heidät kuvassa ja täyttämään äänimaailma hölötyksellä, kun he miettivät sopivaa vastausta kysymyksiin. Tuohon toimeen tarjokkaita kuuluu olevan yhä sankempi joukko työttöminä työnhakijoina. Itse kirjallisuudessa epäonnistuneet sopisivat erikoisen hyvin tuomareiksi tai moderaattoreiksi. Heillä olisi valmiiksi alan tuntemusta. Musiikkikilpailuista tiedämme, että on vaarallista ottaa tuomaristoon ihmisiä, jotka todella tuntevat alaa, siis esimerkiksi kapellimestareita. He voivat hyvinkin päätyä vähemmän sopiviin valintoihin.

Auttava asiantuntemus on tarpeen, aivan kuten muillekin median toimijoille. Tilanne voi saada sivumakua, jos tuomaritoimittaja kysyy Paavo Lipposelta, onko tämä läheistäkin sukua Pekka Lipposelle, poika kukaties, tai Mauno Koivistolta, milloin tämä sävelsi sen hauskan polkkansa.

Tämän kirjoituksen kukaties hiukan riekkuva sävy johtuu siitä, että tulin katselleeksi kaunokirjallisuuden soidinmenoja nukkunein silmin. En voinut olla näkemättä, että tuollaista totisuutta ei tätä nykyä näe enää edes yliopistolla. Tai en ole aivan varma, ehkä sitä olisi tohtorinpromootioissa. En ole itse osallistunut, kun hain itse paperini luukulta, mutta pojan promootiossa olin, ja siellä oli juhlallista, ja samoin toisten lasten tutkintojuhlissa. Rakentava ehdotus: pakotetaan Finlandia-ehdokkaat marssiman juhlajumalanpalvelukseen Suurkirkkoon, torin puolen portaita. Ja otetaan aika!