Konepajoista, hellästi

Olen haeskellut ja löytänyt erinomaisia sitaatteja muistopuheisiin ja kuolinilmoituksiin Konepajatekniikan käsikirjasta I-III (Woxén ym., 1954).

”Kova ja kulutusta kestävä pinta sekä sitkeä sydän.” ”Erinomainen iskulujuus…”

Pitkän tien kulkija, ystäväni, tietotekniikka-alan professori mainitsi aloitelleensa uraansa konetekniikan puolella mallintaen muun ohella kone-elimiä. Tehtävä oli ollut hauska, mutta ei tavattoman vaativa. Silloin ei ollut Internetiä. Nyt on palattu samoihin kysymyksiin – miten fyysistä esinettä koskeva informaatio voidaan valmistella niin että se seuraa esinettä ja on laajasti luettavissa.  Tuota kysymystä joutuvat miettimään esimerkiksi päivittäistavaran verkkokauppaan pyrkivät. Mahdollinen vastaus on jo ennen esittelemäni ajatus sijoittaa maailman kaikkiin esineisiin ja ihmisiin sensorit ja anturit. IP-osoitteita olisi käytettävissä noin puoli triljoonaa.

Konepajatekniikka on myös ystäväni mielestä luja perustus. Käsikirjassani suomentajina ovat olleet lähinnä Teknillisen korkeakoulun professorit ja näemmä erään opiston opettajat. Suomentajat ovat joko luoneet tai vakiinnuttaneet ammattisanaston, ja teoksen menestys oli suuri. Se jatkui Tekniikan käsikirjana, jota toimitettiin TKK:lta käsin (Henrik Ryti) ja joka lienee ollut kustantajalle kultakaivos. Nyt tuo teossarja on divarijätettä; ainakaan jämerät insinöörit eivät harrasta tekniikan historiaa. Itse en olen insinööri, joten harrastan.

Tunnen olevani kuin kuumetaudista ihmeekseen paraneva potilas, joka istuu tukka hapsottaen sivusta vedettävässä sängyssään ja muistelee kauhuissaan, tuliko syntejäkin tunnustetuksi. Esineet muuttuvat takaisin esineiksi ja varjot haalistuvat porstuassa.

Yritin nuoruudessani harrastaa puukkoja ja mahdollisuuksien mukaan jotain niistä ymmärtääkin. Suoraan sanoen jäin puolitiehen. Minuun tarttuivat vain paikkakunnan puukkoseppien rajuun kokemukseen perustuvat opit ja se verta kaupallista tietoa, jonka onnistuin onkimaan. Jouduin kuulemma hiukan huonoon huutoon paikkakunnalla arvioituani, että pohjalaispuukko, etenkin kauhavalainen, on suurehkoina sarjoina huolimattomasti valmistettu väline, jossa raaka-aine voi olla heikkoa mutta hinta hyvin korkea. Noita Järvenpään ja Mäkipelkolan puukkoja tyrkytettiin paikkakunnan rautatieasemalla matkustavaisille. Ajatus oli kai asemapäällikön rouvan keksimä; aluksi myytiin kudonnaisia, lopulta myös puntareita, ynnä muita virvokkeita.

Vasta Koneopajatekniikan teräslaatuja ja teräksen käsittelyä koskevan jakson luettuani ymmärrän, miten ikävän pahaenteinen on Ostrovskin kirjan nimi ”Kuinka teräs karaistui”. Takominen – ja valssaaminen – poistaa hiiliteräksestä kuonan. Kirjan nimi tarkoittaa siis, että paska pudotellaan rattailta, eli välillisesti kansankavaltajien likvidointia. Kuona ei taida olla ihmisestä käytettynä kovin mairitteleva spesifikaatio.

Tavallaan sääli ettei isoisäni ole hengissä. Ei oikein voi olla, koska syntynyt hän oli 1896. Nyt nimittäin aukeavat sanat ja termit, joiden merkitys jäi silloin ennen hämäräksi. Tempakkia tarvittiin. Se on pehmeää messinkiä, jota voi jopa meistää. Nippamessingin lujuusominaisuudet taas ovat hyvät – mutta kerran oli mukana, kun auton öljypohja ajettiin kiveen niin että nippa meni ja öljyt perässä. Siitä tuli aika lailla kävelemistä. Mutta kuluihan se aika niinkin.

Erikoisen ilahtunut olen, ja arvaan että lukijatkin riemuitsevat saadessaan tietää, että ”rosteri”, siis puhekielessä ruostumatonteräs, lienee väärin luettu ruotsin sana ”rostfri” tai saksan ”rostfrei”. Isoilla kirjaimilla ruokaveitsen kylkeen stanssatun sanan lukee äkkiä väärin, varsinkin jos tuo toinen kotimainen on jäänyt vähälle. ”Pikateräs” ei  nimityksenä viittaa hitausvoimiin. Se on tätä samaa suurlujuusterästä, josta mainitaan nykyisin usein autojen yhteydessä. Nimitys johtuu siitä, että seos kestää porien ja sahojen karkaistuissa terissä epätavallisen hyvin ja sallii suuremmat nopeudet. Karkaisu ei siis katoa. ”Automaattiteräs” taas on seos, joka soveltuu automaattikoneissa työstettäväksi. ”Jaloteräs” taas on haponkestävää, kuten kulta. Sitä käytetään myös korroosiolle alttiissa kohdissa.

Tällaisista kirjoista saa käsityksen, mitä perua oli metallimiesten suuri maine. He esiintyivät ammattiyhdistysosastoina hyvin näkyvästi, heitä nimitettiin ”rautakouriksi” ja he nauttivat ympäristönsä suurta arvostusta. Asia näyttää olevan niin, että metallimiehillä oli runsaasti niin sanottua hiljaista tietoa. Valutyöt eivät onnistu, taokset tahtovat mennä pilalla eikä edes metallien tuotanto oikein onnistu, jos tehdään vain kirjan mukaan. Työssä on jokseenkin paljon kokemuksesta opittua. Käsikirja tähdentää mittauksia, testauksia ja koetuksia, koska aine ei välttämättä ole juuri sitä, millaisena se myydään.

Nykyisin paljon puhuttu valuvika, jollainen siis on eurossa, on ehkä epätarkka kielikuva. Jos valos on viallinen, sitä ei voi käyttää. Mielessä ovat varmaan valukappaleeseen jääneet jännitteet, jotka voivat valoksen jäähdyttyä tai käytön aikana aiheuttaa kohtalokkaastikin säröilyä tai halkeaman. Eli jos eurossa on valuvika, on kiire panna pannut tulelle.

Teräsrakentamisen suuri maa on Yhdysvaltain ohella Ranska. Insinööri Eiffel oli poikkeuksellinen kyky, mutta ei epätyypillinen. Napoleonin ajoista asti ranskalaiset panostivat paljon insinööritieteisiin, ja voi hyvin olla, että ellei Maginot-linjaan liittyisi niin noloja muistoja, se tunnettaisiin vähintäänkin teräsbetonirakentamisen monumenttina.

Itse olen käynyt vain Verdunissa ja katsellut kauhistuen linnoituksia. Vaux kesti 42 cm:n tykin kranaatit, jotka painoivat lähes tonnin ja lensivät ihmisten päälle 15 kilometrin päästä. Jos tarvittaisiin sotahullun rauhoittamista, Verdunin suuri luupelto auttaisi ehkä. Se on vaikuttavimpia inhimillisen hulluuden monumentteja ja samalla esimerkki siitä, että aina ei edes tekniikka riitä.