Parantava sana

Ajatus parantavasta sanasta esiintyy myyteissä, etenkin noituudessa. Raamatussa Johannes sanoo: alussa oli sana. Muut apostolit kirjaavat Jeesuksen sanoja – talita kum!

Oikealla sanalla on jokin maaginen merkitys. Samalla tavalla tuossa tarinastossa oikea-aikaisuus on aikaa tärkeämpi. Kreikan kieli erottaa toisistaan sanat ’kairon’ ja ’kronos’, jotka merkitsevät molemmat aikaa. ”Saarnaajan” kolmannen luvun ajat ovat näitä. Aika on syntyä ja aika on kuolla. ”Mitä nyt on, sitä on ollut ennenkin, ja mitä vastedes on, sitäkin on ollut ennen. Jumala tuo esiin sen, minkä aika on vienyt.”

Joel Haahtela pääsi sivuamaan Ylen huonosti vedetyssä haastattelussa (30.10) asioita, joita luulen perimmäisiksi sekä hänen kirjansa ja ajattelunsa kannalta. Toisella haastattelijalla oli polvillaan kirja, aivan väärästä kohtaa auki, ja hän oli tekevinään kysymyksen sieltä. Kysymys oli tyhmä. Haahtela vastasi sen uhallakin. Puhe oli mieleltään luhistuneista kärsijöistä.

Oman tulkintani on oikeastaan uudenlainen ajatus sairaudesta ja kärsimyksestä. Romaanissa ”Tähtikirkas, lumivalkea” se nousee hyvin vahvasti esiin. Ei ajatus ole aivan uusi. Ernst von Weizsäcker esitti sitä usein neljäkymmentä vuotta sitten, ja julkaisi kirjan ”Patosofia”, sairauden viisaus. Hän oli kuohuissaan siitä, ettei lääketieteellä ollut käsitystä sairaudesta ja kärsimyksestä. Hänestä joka itse oli arvostettu ja johtava tutkija, lääketiede muisti ”tieteellisyytensä” aina kun oli kohdattava sairas ihminen. Suomessa psykiatri Veikko Vainio kuvaili tätä kirjoissaan hakiessaan sairauden sanottavaa.

Hyväksytty ajatus on, että sairaus on paha. Sairaus on vika, vamma, puute. Se on parannettava. Lääkärit parantavat sairaita. Muilta osin ”parannus” on uskonnolline kielikuva. Tämä itsestäänselvyyksien ketju on ehkä kohta kohdalta väärä.

Kärsimyksen lievittäminen on eri asia. Se on lääkäreiden ja ei-lääkäreiden tehtävä, ja siihen on onneksi monia keinoja. Kuoleman lievittäminen on pappien erikoistehtävä. Ehkä siksi heitä pannaan puhumaan sen sijaan elämän vaiheista ja Jumalan olemassaolosta. Näin he eivät ehdi vakuuttaa skeptikoille eivätkä ateisteille, että kuolema on olemassa. Ja kuolema on monien uskontojen ydin. Voi olla että ylösnousemus on päälle liimattua ja asiaankuulumatonta lisää. Matteus-passiokin päättyy hautaan ja sielunmessuissa rukoillaan vain ikuista lepoa.

Jospa on olemassa ihmisen (ja eläinten) terveyden ja sairauden biodiversiteetti. Jospa terveys edellyttää välttämättä sairautta, hiukan samalla tavoin kuin eliöillä on oltava ravintoa. Ehkä kuolema ei ole aineenvaihduntajäte, vaan elämän salainen nimi.

Pieneliöissä, kuten sienissä, on olioita, jotka elävät ensin loisina isäntäeliössään ja tämän menehdyttyä muuttavat tapojaan ja ryhtyvät käyttämään omaksi ravinnokseen isännän hajoavaa ruumista, kaikkia hyviä aineita, joita siinä on.

Silmämme näkemän alapuolella on tunnistettuja ja kuvattuja lajeja ainakin miljoona. Jotkut ovat niin pieniä, että ne loisivat bakteerien sisällä. Jotkut näistä pienimmistä ovat hyödyllisiä, kuten eräät hiivat, jotkut välttämättömiä – kuten ruuansulatuksessamme vaikuttavat – jotkut siunauksellisia, kuten penisilliinisienet, jotkut myrkyllisiä.

Kokonaisuuden nimitykseksi tuskin sopii muu kuin ravintoketju, jonka jatkuvuus riippuu välttämättömästi sen monimuotoisuudesta.

Lukija saa kysyä, mitä aihetta on kiinnostua vähäpätöisen ihmisen – romaanin henkilön – vajoamisesta yksinäisyyteen ja sairauteen, ja kuolemasta. Kaikki syyt. Vain lakimiehet ja osa filosofeista puhuvat natsien etunasiaohjelmasta murhajärjestelmänä. Auttamattomasti sairaat eli ruumiillisesti tai henkisesti kykenemättömät lopetettiin ensin ampumalla, sitten kaasulla. Heidät arvioitiin hyödyttömiksi ihmisiksi, joiden aiheuttamat kustannukset oli mahdollista välttää. Kirjailija ei puhu ilmiöistä, vaan ihmisestä. Jos hän on hyvä kirjailija. Haahtela on. Hän on mennyt yli ”Taikavuoren”. Hänen romaaninsa ”Davos” on päähenkilön päässä. Päähenkilö on pää-henkilö.

Tuon ajan päättäjien ajattelutapa ei tietenkään ole väistynyt, koska sitä vastaan on ollut asettaa vain kilahtelevia iskulauseita. Korkea moraalinen iskulause on vain tuulessa paukkuva kyltti, jollainen voidaan hyvin tuoda tuhoamiskeskuksen portille.

Haahtela osaa osoittaa, että kanavoimaton kärsimys saastuu lammikkoonsa. Romaanin henkilön pojanpoika jatkaa meidän ajassamme mielisairaan kierrosta, mutta hänellä on tehtävä, isoisänsä päiväkirjojen puhtaaksikirjoittaminen. Hän ei tee sitä kuten nykyjulkisuuden narsistit eli ”löytääkseen itsensä”. Hän on jo löytänyt itsensä mielisairaalasta. Kirjailija ei väitä niin kuin mielettömät tekevät, että kärsimys parantaisi. Ei se paranna.

Muistan oikein hyvin, miten edellä mainitsemani Veikko Vainio ja hänen ystävänsä Martti Siirala, monien lääkärikollegojensa liian omituisena pitämä mies, puhuivat torjutusta kärsimyksestä sairastumisen syynä. Palasin omaan kotiini ja kirjoitin runoja kärsimättömästä kärsimyksestä. Iskelmiäkin siitä olisi voinut kirjoittaa. Nyt olen täynnä kunnioitusta ja kiitosta, kun sukupolvea minua nuorempi lääkäri-kirjailija on osannut kirjoittaa yhteisön sairastamisesta, romaanissa kovasydämisten maan Suomen, sitten Ranskan ja Saksan. Yhtälö on: mitä enemmän heikkoja tapetaan, sitä peruuttamattomammin kärsimys ”tarttuu” murhamiehiin ja heidän sukuunsa.

Kuva on romaanissa vilahtelevan Cézannen Mt. Saint Victoire valokuvana. Ei taikavuori.