Kysyn itseltäni

Suurenmoisen oivaltavuutensa vuoksi vaikealukuinen Brendan Simmsin ”Europe. The Struggle for Supremacy. 1453 to the Present” sisältää heiton ”kaupallinen valtiomuoto”. Viittaus tarkoittaa Englantia ja ehkä Yhdysvaltoja.

Kiihdyttävä ajatus näyttää olevan, että parlamentarismi liittyisi ainakin jossain määrin maassa hanakasti harjoitettuun ulkomaankauppaan. Tuo ajatus olisi yksi selittävä tekijä ihmeteltäessä Ruotsin odottamatonta nousua merkittäväksi teollisuusvaltioksi runsaat sata vuotta sitten, ja Suomen heilahtelua rajun presidentin vallan ja jonkinlaisen oikeistodiktatuurin välimaastossa maailmansotien välisenä aikana. Suomihan näet ei ollut ”kaupallinen valtio”. Maa- ja metsätaloudella oli suhdaton merkitys osittain Venäjän romahtamisen vuoksi, ja metsäteollisuus vei tuotteensa väkisin Englantiin ja eräisiin muihin maihin sovittuaan ensin keskuudessaan hinnoista. Englannista oli metsät hakattu, joten se osti. Saksassa oli metsävaroja, joten se osti vain halvalla. Mutta teollisuuden muiden jalosteiden vientimaa oli ollut Venäjä, ja sitä ei enää ollut.

Simmsin termin yhteydessä tulee mieleen Kiina, maailman mahtavin kauppavaltio 1500-luvulle ja sitten kaikelle merenkululle yllättäen määrättyjen rajoitusten jälkeen lähinnä ammattitaitoisen väestön (kauppiaat) viejä. Ja sama uudelleen satavuotiskauden 1900-luvun alusta – suljettu ja rappeutuva ja nyt taas ostava ja toimiva.

Ennen maailmansotia sekä Saksa että Ranska potivat kroonista tautia; kansantalous ja poliittinen päätöksenteko eivät ottaneet millään ilveellä kehittyäkseen samassa tahdissa. Saksassa ongelma oli yksinvalta ja sotilaat. Ranskassa ongelma oli yksinvallan ja sotilaiden puute. Ranska oli sotilaallisesti niskan päällä 1914-1918 ja uudelleen 1940. Opetus oli hyvin karvas. Vuonna 1918 se tarvitsi Yhdysvallat voittaakseen, vaikka Venäjästä ei ollut enää Saksalle vastusta. Vuonna 1940 se koki saman kuin vuonna 1871, kovan kurituksen ammattimaisesti johdettujen saksalaisjoukkojen käsissä.

Simmsin ajatus näyttää olevan, että Euroopan ongelma on ollut viimeistään vuodesta 1453 Saksan suurvaltapyrkimykset. Aikakauden alkupiste on vanhastaan tuttu: Burgundin hajoaminen. Vuosiluku kuitenkin viittaa Itä-Rooman tuhoutumiseen ja satavuotisen sodan päättymiseen eli Englannin vetäytymiseen mantereelta. Euroopan tasapaino muuttui niin ettei sellaisesta voinut seurata muuta kuin uskonpuhdistus. Uskonpuhdistuksella taas oli hyvin vähän tekemistä uskonnon kanssa. Ennen kaikkea se oli ”Saksan herroille” tervetullut keino yrittää luoda välimatkaa Wienissä sijaitsevaan keisariin ja Roomassa sijaitsevaan paaviin, joka keräsi turhan hyvin henkilöveroa.

Imperialismista tuli paha haukkumasana sosialistien suussa. Lenin käytti sitä tarmokkaasti. Ennen imperialismi oli tarkoittanut keisarikunnan (Pyhän Roomalaisen) asioiden edistämistä, kunnes myös Englanti huomasi pitävänsä ”keisarikuntaa” merentakaisten omistustensa vuoksi, ja keisarin titteli rupesi viehättämään pian toisiakin.

On mahdollista hahmottaa nämä runsaat viisisataa vuotta kertomuksensa Saksan imperialismista. Samalla tavalla kuin Simms ulottaa kirjansa vuoteen 2012 saa kysyä itseltään, eikö seuraava imperialistinen suurvalta olekin Yhdysvaltain, Venäjän, Kiinan, Intian, Malesian tai Brasilian sijasta Saksa. Ainakin Saksa itse tuntuu toimivan tuon ajatuksen vallassa. Tunnettu ongelma on, että maa on joko liian pieni tai liian suuri. Toistaiseksi ratkaisu on ollut ottaa ”kanssasotijoita”, joista tällä hetkellä käytetään nimitystä ”Euroopan Unioni”.

Tämä ei ole herjausta. Suomen suuriruhtinaskunta on hyvä esimerkki siitä, miten hienosti ”siirtomaa” voi toimia emämaansa loisena tuomalla halpaa ”verta” eli ruista ja jättämällä kalliin armeijan ja vaivalloisen ulkopolitiikan isäntäeläimen (Venäjän) huoleksi.

Ajatusta ei voi torjua oikopäätä. Hitler yritti juuri tätä, ja ”kolmas valtakunta” nimityksenä viittasi juuri imperiumiin eli Pyhään Roomalaiseen keisarikuntaan (962 – 1806), ja toinen valtakunta oli keisariaika 1871 – 1918. Saksa melkein kukisti lännen, siis Englantia lukuun ottamatta, ja monet arvostelukykyiset miehet pitivät Neuvostoliiton romahtamista vuoden 1941 hyökkäyksen johdosta kuka mahdollisena, kuka todennäköisenä.

Ydinkysymys on voimavarat. Saksan vuoden 1941 projekti kaatui voimavarojen riittämättömyyteen. Neuvostoliitto olisi välttämättä täytynyt lyödä kuudessa viikossa, koska pitkittyvään sotaan ei ollut varaa. Oli se laskettu.

Suhteellisen pienen valtion yllättävistä voimavaroista esimerkki on taas Saksa, lähemmin määritellen Fredrik Suuren Preussi. Valloitettuaan Habsburgeilta Sleesian se kykeni muutaman vuoden kuluttua nostattamaan sieltä viisinkertaisen määrän sotaväkeä ja kymmenkertaisesti veroja edelliseen omistajaan verrattuna. Esimerkki toiseen suuntaan on Puola. Onnettoman valtiosääntönsä (liberum veto) vuoksi se piti aseissa vain kymmenettä osaa käytettävissä olevasta väestä ja sai kokea, miltä tuntuu hävitä kartalta.

Saksa ei uskonut Amerikan vahvuuteen eikä Amerikka Japanin. Espanja ei uskonut toisiin maihin eikä Italia itseensä.

Voiko hiiri voittaa kotkan? Emme tiedä. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kokeilut Vietnamissa ja Afganistanissa tuntuvat sanovan, että askia on epäselvä. Irakin rauhoittaminen ei näytä tuottaneen tulosta.

Kuvan kirjasta, joka siis aiheuttaa pitkiä ajatuksia, varoittaisin. Kirjoittaja on täysammattilainen. Hän on keskittynyt politiikkaan ja diplomatiaan ja sivuuttaa lähes kaiken muun sillä oikealla oletuksella, että lukijat osaavat ulkoa uuden ajan talous- ja sosiaalihistorian jo nuoruuden päiviltä. Siksi lukeminen voi tuntua työltä. Kurssikirjaksi arvelisin tämän päätyvän. Landesin kirja on niin vanha ja A.J.P. Taylor siihen tarkoitukseen vähän liian persoonallinen.