Ihailemisen vimma

Meidän aikuisten mielipiteissä on vika. Ainakaan ajatellessamme nuoria, heidän maailmaansa, asenteitaan ja mieltymyksiään, emme tahdo muistaa, miten asioiden on muututtava.

Eilen puheena olleisiin nuorisonkirjoihin liittyy muuan murrosiän piirre, ihailemisen vimma. Aikuiset naiset oppivat hymähtelemään ja miehet sanomaan, ettei se nyt ole paljon paskakaan. Vain lapsekkaiksi leimatut harrasteet, etenkin penkkiurheilu ja popmusiikki, sallivat johonkin mittaan aikuisten harjoittaman, toisiin aikuisiin kohdistuvan sankarinpalvonnan.

Luulen että nyrjähtänyt sankarinpalvonta, muun muassa sellainen, jonka tunnemme totalitaarisista järjestelmistä, on sairausilmiö. Sinänsä terve korostus voi kehittyä sairaudeksi ja siitä vakavaksi sairaudeksi. Tämä taitaa pitää paikkansa monista elimellisistä ja mielen vioista. kohtuullinen annos piristää; yliannos tappaa. Kohtuullinen epäluuloisuus on viisautta; useimmat meistä kuitenkin tuntevat ihmisiä, joiden epäluulo on muuttunut sairaudeksi.

Sekä taitavat että tohelot pedagogit ovat tienneet tuon edelle kirjoitetun aina. Perimä ja kirjallisuus ovat täynnä erilaisia legendoja eli kertomuksia harvinaisen pyhistä henkilöistä ja heidän uskomattomista saavutuksistaan. Kuningasta oli kunnioitettava heittäytymällä tämän eteen pitkin pituuttaan ja kertoilemalla yön kapakoissa aivan mahdottomia juttuja hallitsijan ymmärrystä uhmaavista urotöistä. Pelkkä kuninkaan viitan koskettaminen parantaa spitaalin!

Realismi kirjallisuudessa on jonkinlainen väärinkäsitys, samoin kuin politiikassa, jossa käy välilä ilmi, ettei se ole riittävän realistista. Tavoitteeksi se sopii, koska sen tavoittaminen on mahdotonta.

Realistinen elokuva olisi sellainen, jossa jätkä kuorsaa punkassa kaksi tuntia (tai kaksitoista). Sellainen leffa on tehtykin. Jokainen todenmukaisuutta tavoitteleva esitys kaatuu aikaongelmaan. Emme me kukaan halua istua poliisin tai yksityisetsivän autossa liikenneruuhkassa puolta tuntia, vaan soisimme, että kertomuksessa mahdollinen myöhästyminen kuitattaisiin repliikillä tai kahdella katseella.

Ihailin raivokkaasti Ferenc Molnarin nuorisonkirjan ”Koulupoikia” henkilöä, jonka nimi oli Janos Boka. Menin ullakolle itkemään, kun kirjan pieni ja urhoollinen Ernö Török kuoli. Itse kirja kuului sarjaan, jonka kaikki niteet tietenkin luettiin, vaikkei se ollut aivan yhtä mainio kuin se vanha siniseksi sidottu, jossa kannessa oli koristeena vaakunalilja ja jossa luulisin julkaistun etenkin Jack Londonia.

Molnarin kirja oli niin vetoava, että jopa unkarin kielen ja siis omituiselta vaikuttavat paikan ja henkilöiden nimet antoi anteeksi. Voi kyllä olla niinkin, että olen poliittisen indoktrinaation uhri. Ehkä uppouduin tuohon teokseen Unkarin kansannousun aikoihin vuonna 1956, jolloin sai selvittää Pikkujättiläisestä, miten lausutaan Nagy ja Kadar ja Pal Maleter, aksentit tässä tapauksessa sivuuttaen.

Olen tuntenut kolme tai kuusi tuollaista ihailtua poikaa. Vielä armeijassa meillä oli varusmieskersanttina sieltä lähtenyt nuorukainen, jolla oli käsittämätön kyky opettaa ja kouluttaa ja saada todellakin sen sekulin joukon aito kiintymys. Nimi oli Lehtinen.

Muistiin liukenevaan nuorisonkirjallisuuteen kuuluu suuresti ihailtava henkilö, kuten Chigankook tai Unkas tai Haukansilmät tai Nahkasukka tai Old Shatterhand tai itse Monte Criston kreivi. Salaperäisen saaren Cyrus Smith, Gédéon Spilett, Nab, Pencroff ja Harbert Brown... Kai tekin lukijat muistatte vuoden 1865 myrskyn ? Ilmapallo kiidätti sankareita trombin selässä, mutta mukana oli miehiä, jotka yrittivät tarvitsematta toivoa jaksoivat toivomatta onnistumista. Ja insinööri Smith oli aloittanut uransa moukarin varressa ! Ja « movilis in mobile », liikkuvassa liikkuvainen. Alkuteoksen 42 :nnesta painoksesta suom. lyh. Samuli S.

Kokeilin tämän kirjoittaakseni – Verne vetää kuin mahdoton. Runsaat huutomerkit ja lukijan puhuttelut vaikuttavat aivan luonnollisinta, kun kertomus etenee kuin suurpujottelija jäisellä rinteellä. « Kolme muskettisoturia » puolestaan tuntui vähän aina jotenkin hitaalta. Sepä ei olekaan Suuri Seikkailu, vaan erittäin viihdyttävä romanssi ja taitavasti väärennetty ajankuva. Lisäksi alkujaankin mittava tarina jatkuu ja jatkuu niteissä « Vingt ans après » ja » Le Vicomte de Bragelonne », jotka kai on nekin suomennettu.

Verne vetoaa etenkin miespuolisten lukijoiden lapsellisuuteen. Hänen tarinoissaan on sitä samaa, syvästi viehättävää käytännön nerokkuutta, jonka tunnemme niin hyvin Sherlock Holmesista.

Joku kommentoija viittasi menneisyydessä riutumiseen poikakirjoista puhuttaessa. Tuossa on erilaisten verkkopeikkojen ongelma. Meillä on tässä puhe nuorisosta, ei menneisyydestä. Minäkin olen varma, että olemme vastuussa nuorille. Olen onnistunut eri vuosikymmeninä innostamaan joitakin nuoria erilaisin keinoin. Innostuminen on tärkeää.

Jokin « Tarzan » on ajaton, vaikka perustarina  on tunnetusti henkeäsalpaavan typerä. Apinamiehen aatelistausta ei haittaa ketään. Jules Verne puolestaan kirjoitti samaan aikaan kuin eräät hänenaikalaisensa, joita suuresti arvostan, suuntasivat tutkimuksensa omaan napaansa ja ilmapallon köysien sijasta roikkuivat itse keksimissään kielellisissä kehyksissä läähättäen ikävystymistä ja inhoa.

Seikkailukertomus on yksi syy siihen, että suhtaudun urheiluun epäilyin. Urheilussa joku voittaa aina, ja myös säännöt on painettu. Seikkailussa, kuten Vernen saarella, kamppaillaan salaperäisyyden kynsissä ja yritetään voittaa mahdottomat vaarat epäonnistumisen tuijottaessa kalansilmillään kohti. Verne muuten on Ranskan yleismaailmallisesti luetuin kirjailija. Ansaitusti, sanoisin.