Maailman tärkeimmät kirjat

Polvet notkahtivat kunnioituksesta,  kun ikätoverini huoneessa oli puolison opettaja-aikoinaan nikkaroima kirjahylly, ja hyllyssä ritirinnan Eevat, Annat ja Runotytöt. Ja voi että niitä oli luettu! Tosin on mahdollista, että ystävättäreni oli saanut ne perinnöksi ja että niitä oli lukenut myös yksi tai kaksi alenevaa sukupolvea.

Jos haluatte vilkaista, kirjailijat ovat siis L.M. Montgomery. Louisa May Alcott (Pikku naisia) ja Mary Marck, joka oli suomalaisen Kersti Bergrothin salanimi.

Itse luin nämä vain halveksivasti tuhahdellen. Ikäisteni tavoin minut on kasvatettu machoksi. Tulla tavatuksi likkojen kirja kädessä… Mieluummin en ajattelisi sellaista hirvitystä!

Omien kirjamuistojeni loistavin nimi on Aaro Honka. ”Juanikkaat Virtaheposet” oli alakerran poikien huoneessa. ”Viakkaat vaeltajat” liitettiin sekin WSOY:n Nuorten toivekirjastoon, siihen siniselkäiseen, joka määräsi kokonaisen sukupolven suunnan.

Toivekirjaston kaikkein suurin nimi oli Väinö Riikkilä. Pertsa ja Kilu pääsivät aikanaan oikein televisioonkin. Riikkilä ei tietääkseni ole saanut patsasta Raumalle, jossa hän työskenteli elämänsä päivät varastonhoitajana. Hänen aloituksensa oli sitäkin karumpi. Vähän toisella kymmenellä hän joutui punaorpona maalaistaloihin – orjuuteen. Hänen omaa kertomustaan ei ole aihetta epäillä. Valkoinen Suomi taas ei ole tätä lapsityövoimaa erikseen muistellut.

Tulee mieleen, että Riikkilän ja useiden muiden terve ja tasapainoinen maailma ei tosiaan voi olla peräisin muualta kuin koetuista syvistä ristiriidoista. Lisäksi näkyvillä on Otavan Poikien seikkailukirjaston monin kohdin järjetön yltiöisänmaallisuus.

Kävi niin, että kustannusliikkeessä työskennellessäni syntyi ajatus tuo kirjaston parhaiden niteiden julkaisemisesta uudelleen. Valikoinnin sai tehtäväkseen poikani, joka oli ehkä neljäntoista. Kirjat haettiin kustannusliikkeen arkistosta. Nuori toimittaja luki ne kaikki ja arvioi kunkin nimikkeen kouluarvosanalla ja merkitsi marginaaliin lisäksi huomautuksen historiallisesti eli siis poliittisesti erikoisen arveluttavista teksteistä.

Työn tuloksena julkaistiin muistaakseni kolme kokoomanidettä, Rautahelainen lipas, Kuolemaantuomittu majuri ja Koululaiva Albatrossi. Ne eivät menneet ensinkään kaupaksi. Toimittajiksi merkittiin Haavikko – Huovinen.

Käärmeselkäisiä Poikien seikkailukirjastoja näyttäisi olevan runsaasti antikka.netissä. Kokeilujeni perusteella en ostaisi.

Mutta Aaro Honka oli niin kerta kaikkiaan suurenmoinen, että kädet tärisivät ja näkö himmeni, kun häneltä tuli uusi kirja ja sen sai käsiinsä. Muistelen, että ”Iloinen internaatti” ja ”Riuska ratsupartio” olivat heti sodan jälkeen ilmestyneinä jossain käsillä. Luin sen internaatin eli kertomuksen nerojenkoulusta luultavasti kymmenen kertaa peräkkäin ja sen jälkeen silloin tällöin. Viime vuosikymmeninä on kyllä ollut hiljaisempaa.

Kirjoittaja oli Tampereen klassillisen lyseon rehtori. Hannu Salama mainitsi kerran, että hän oli mulkku; lienee ollut päättämässä Hannun potkuista. Kerran tapasin Eino Arohongan, Mielessä käväisi, ettei edellä mainittu arvio ollut ehkä aivan tuulesta temmattu, mutta tämä oli lyhyt tapaaminen. Rehtori ei ollut kyllä edes eläkeiässä; hän oli syntynyt 1913 ja päättelen muistamastani, että niin se oli, 70-luvun alkua.

Antikvariaatin pitäjä Arohonka on kirjailijan jälkeläinen. Jätän etunimen mainitsematta, kun en ole siitä varma. Kauppa näyttäisi sijaitsevan Hämeenlinnassa. Myös kirjailija oli sieltä kotoisin ja luultavasti innostunut lyseosta siellä. Monille kävi niin. Koulu lienee ollut hyvä. Oppilaat ainakin pitivät itseään erittäin hyvinä. Huonekalujani silmälläpitävän henkilön isä kävi lyseota, ainakin periaatteessa, samaan aikaan kuin Tapiovaaran veljekset.

Lapsille täytyy valehdella! Ankaran vasemmistovaiheen, sekä oikeaoppisen että demaripuolen ja lisäksi yleisvasemmistolaisen väen valtakaudella, peruspoikakirjat hylättiin indoktrinaationa ja ryssäkirjat poliittisesti virheellisinä. Molemmat moitteet olivat oikeita. Ennen sotia historian faktojen vääristely oman kiitoksen ja ryssien halventamisen mielessä oli tavallista. On vaikea sanoa, minkä verran Tapani Löfvingin Isonvihan seikkailussa on totta. Veikkaisin että jonkin verran. Silti tuo kirja (oikeastaan Kyösti Wilkunan muunnelma) on vauhdikas.

Tyttökirjojen kainonhaikea maailmankuva on kovin kaukana todesta. Saako niiden lukija pysyvästi väärän käsityksen siitä, millainen paikka maailma on? Aaro Hongan kirjoissa, joista useimmat on julkaistu sodan jälkeen, voisi poimia piirteitä, jotka olivat vahvimmin esillä yksineuvoisissa yhteiskunnissa. Saa sellaista vapaasti kauhistua ja kaihtaa. Minä en.

Nuorison- ja lastenkirjojen merkitystä ei ole oikein tunnustettu. Jostain ”Huckleberry Finnistä” sanotaan, että se on oikeastaan aikuisten kirja. Sillä kai tarkoitetaan, ettei se oikeastaan ole huono. Vastaavasti tämän hetken elokuvista sanotaan, että ne on mietitty 12-vuotiaan pojan mielikuvamaailman mukaisiksi. Näin voi olla. Viimeistään 12-vuotiaana ratkeaa, tuleeko lapsesta kirjojen lukija. Käytännössä se ratkeaa lasten- ja nuortenkirjoilla. Siksikin ne ovat maailman tärkeimpiä kirjoja. Sekä lukeminen että lukemattomiin jääminen aiheuttavat odottamattomia elämänkäänteitä.