Ei muistelmia

Yksikään kustantaja ei ole inahtanutkaan, että kirjoittaisin muistelmat. Se todistaa hyvää kustantajista. Kukaan ei ole liioin ehdottanut, että ylimalkaan kirjoittaisin jotain. Päinvastoin on ehdotettu, että olisin kirjoittamatta. Siihen en ole suostunut.

Kun minulla on käsillä valtavasti muistiinpanoja ja julkaistuja kirjoituksia 56 vuoden ajalta, tiedän varmasti, että muistiin ei voi luottaa. Valitettavasti muistiinpanoihin ei liioin voi luottaa.

Muisti saattaa olla psykiatrinen asia. Muistiinpanojen käsittämiseen tarvitaan kirjallisuudentutkimuksen välineitä.

Muistikuvat vainoavat ja kannattelevat ihmistä, juuri kuten sanotaan. Muistikuvien pyyhkiytyminen osittain tai kokonaan on suojaava mekanismi.

Mutta arpi ei ole sama asia kuin terve kudos. Muistikuvat ovat arpia.

Muistiin kirjoittaminen on outo tapa. Muistiinpanojen tekijä on rikollinen, sellainen kuin minä. Ihmisellä ei ole sen vertaa ymmärrystä, että arvaisi jäävänsä kiinni väärentäjänä. Heti kun kirjoitan ”eilen kävin kaupassa”, keskusrikospoliisi valpastuu. Miksi mainitaan eilinen? Valvontakameroiden mukaan kertoja kävi kaupassa myös toissa päivänä. Mitä hän piilottelee? Mikä aihe hänellä on salata edellinen käyntinsä? Mitähän sieltä hyllystä päätyi taskuun? Vai luuliko kertoja onnistuvansa tapaamaan vieraan valtion asiamiehen huomaamattomasti kalatiskin katveessa?

Tämä kirjoitus on ennakkovaroitus kommentoijille.  Lähes kauttaaltaan anonyymit kirjoituksenne näyttävät päätyvän Kokoelmaan.

Tiedottamisen aika ei ole vielä. Keskustelua on kuitenkin käyty. Etenkin Kansalliskirjaston suunnasta on ilmaistu mielenkiintoa kaikkien kirjoitusten – ja valokuvien – säilyttämiseen omana kokoelmanaan. Digitaaliset kokoelmat tekevät vasta tuloaan. Kansalliskirjastolla on vapaakappaleet kaikesta, mitä Suomessa julkaistaan. Tiettävästi digitaalisen aineiston käyttäminen on vaikeaa, ja rajoituksia on paljon.

Tätä olemme pohtineet kymmenen vuotta tai enemmän.

En sano enkä vihjaa, että oma aineistoni olisi säilyttämisen arvoista sisältönsä vuoksi. Erikoinen se on siksi, että se on litteroitu ja täydellinen, vuodesta 1958. Painettuja kirjoituksia on kolmisen tuhatta, paikallislehdistä valtakunnalliseen mediaan. Ja radio-ohjelmia on.

Jos tuohon lisäisi isäni ja äitini kokoelmat, joiden hallinnoimisesta olen sopinut sisarusteni kanssa, pelkästään järjestettyjä kirjeitä ja kortteja on yli kahdeksan tuhatta, vuodesta 1936.

Muistijulkaisuissa on se ongelma, ettei moni niitä lue. Toimitettuina ne eivät edes ole ongelmattomia lähteitä tutkimuksiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut huomattavan paljon memoraatteja, muistelmakilpailujen tuloksia. Siellä on mielestäni läkähdyttävän kiinnostavaa – ja hauskaa aineistoa. Aiheena on ollut usein työ, miehen työt, naisen työt. Mutta taas – ihminen joka osallistuu näihin keräyksiin ja tuottaa kiinnostavaa aineistoa, on kummallinen. Onko hänen muistamansa tyypillinen vai epätyypillinen, sitä jää arvailemaan.

Mielestäni nämä kirjoitukset ja dokumentit ovat eräänlaista yhteiskunnan hometta.

Home saattaa olla erinomainen merkitsijä. Onko jonkun mielestä yhdentekevää, leviääkö home asuntojen ja laitosten rakenteissa ja aiheuttaako se sienimyrkyillään terveydellistä vahinkoa?

Haluan korostaa tutkimusta muodikkaan ”innovaation” sijasta. Kävin hiljan läpi maailmanpankin keräämät tilastot. Meillä on Suomessa tutkimushenkilökuntaa nähtävästi eniten maailmassa prosentteina väkiluvusta. Luullakseni tutkimuksen taso on hyvä. Ilmapiiri puolestaan on vihamielinen. Tutkijoilta vaaditaan tuloksia. Vaatijat eivät tiedä tai eivät välitä siitä, että soveltavaa tutkimusta edeltää perustutkimus. Kun esimerkkimme viittaa homevaurioitten löytämiseen ja korjaamiseen, yksi ongelma on tiedon niukkuus. Sieniä yleisesti ja mikrosieniä erityisesti on tunnistettu aika vähän – kunnes aivan viime aikoina tapahtui muutos. Myös yksisoluisia ja rakenteeltaan erikoisia eliöitä, kuten puiden, kasvien, sienten, levien ja bakteerien ”yhtiöitä” (sellaisia ovat useat jäkälät) lähestytään nyt tarmokkaasti niiden perinnöllisten ominaisuuksien eli lähinnä DNA:n kautta.

Tilanne näyttää heilahtaneen aivan hurjasti viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Perustutkimuksen keräämän tiedon avulla saamme ehkä valaistusta kysymykseen, mitä on huono rakentaminen. Toistaiseksi vastaukset ovat olleet jokseenkin käyttökelvottomia. Ainakin media sivuuttaa sen, että talot ovat kautta aikojen homehtuneet ja lahonneet.

Tällaista kiertotietä päädyn perustelemaan itselleni ja teille, että tutkimukselle ehkä hyödyllisen aineiston kerääminen ja liputtaminen ja laputtaminen tuntuu paljon mielekkäämmältä työltä kuin muistelmien valehteleminen. Onko aineisto edustavaa, sen näkee vasta tutkimalla. Jos järjestely on hyvä, toiset voivat tutkia. Jos aineisto on levällään, kukaan ei saa siitä selvää.