Huumori I

En ollut lukemalla lukenut Sinikka Nopolan kirjoja, joiden päähenkilöt ovat Eila, Rampe ja Likka. Viihdyin ja miellyin. Sitten oli mietittävä, miksi nämä eivät olleet herättäneet mielenkiintoani. Samaan aikaan eli viime vuosina olen pohtinut pääni puhki, mikä tappoi pakinat ja onko huumori, oikeastaan komiikka, kadonnut kauaskin kirjallisuudesta.

Joululahjamarkkinoita varten isille ja muille heikkolahjaisille oli ennen aina pakinakirja. Muutamia viikkoja sitten ihmettelin itse, mihin tungen Origon kirjat, joista kukaan ei enää perusta. Pidin niistä kovasti silloin joskus siellä jossakin. On tuossa vaikka miten monta nidettä Tiituksen pakinoita. On Ollin pakinoita, löytyy Arijoutsi, Agapetus, Aapeli – miksi ne kaikki alkoivat a-kirjaimella? Vain Bisquit on vanhan koulukunnan kirjoittajista sellainen, jonka kanssa välini ovat korrektit mutta hiukan etäiset. Henkilöä en tunne.

Miettimistä pohjusti Turhapuro. Halusin katsoa televisiosta sitä Loirin kuuluisaa liikunnallisuutta, jota totisesti oli. Samalla tuli itseään elokuvaa, jota sanotaan vuosikymmenten suosituimmaksi kotimaiseksi. Nyt nähtynä filmin (”armeijan leivissä)” puutteet eli suora jäljentäminen amerikkalaisista sarjakuvista (”Masi”) ja kotimaisesta perinteestä (”Rykmentin murheenkryyni”) eivät olleet parantuneet mihinkään, mutta silmää hiersi Pasasen viiltävä vihamielisyys. Hänen huumorinsa on rähisevää ja pilkallista. Siitä puuttuu täysin esimerkiksi vanhan Agapetuksen ”Hilman päivät, Aatamin puvussa” leppoisa ja ymmärtävä suhtautuminen kylän väen pikku hullutuksiin.

Toinen ja näitä vaikeampi kysymys on humoristit. Miten on mahdollista, että ihmislämmön perikuvat, kuten Vaasan Jaakkoo (J.O. Ikola) ja Agapetus (Yrjö Soini), olivat ihmisinä kiilusilmäisiä oikeistomiehiä, joiden toimista tuntui puuttuneen kaikki suhteellisuudentaju. Jälkimmäinen oikein erikoistui vihaviesteihin, joista ”Kuin Pietari hiilivalkeilla” oli kirjana suuri menestys. Hän oli liian kauan Kirjailijaliiton puheenjohtajana. Tapasinkin miehen muutaman kerran lakiasioissa. Hänestä tuli mieleen pikku paikkakunnan johtajaopettaja – ei edes rehtori.

Myös Pasasesta minulla on muistikuvia. Häntä vähän pelättiin elokuvapiireissä. Hänen kanssaan asioitiin, koska hän vuokrasi hyvää kuvauskalustoaan. Liikemiehenä hän oli erittäin kova ja ihmisenä nauruton, nopea kiivastumaan ja vielä nopeampi ottamaan nokkiinsa.

Peruspakinoitsija on ehkä kuten kuulemieni kuvausten Olli (Väinö Nuorteva) tai muistamani Origo (Jouni Lompolo) – molemmat synkkinä ja yksin nurkassa piippua polttavia herroja. Joillakin koomikoilla on hannu taanilan tai nakke nakuttajan tapa pistää levy pyörimän eli ruveta pyytämättä esittämään numeroitaan. Se on aika häiritsevää ja hyvin säälittävää.

Ajattelen että humoristi on henkilö. joka ei ensinkään viihdy maailmassa. Sen sijaan että vetäytyisi vuorille pelkäämään ja puremaan hammasta tai rupeaisi vaikka opettajaksi ja kiusaamaan lapsia oikein urakalla nämä lahjakkaat ihmiset kehittävät keinon kääntää kirjoituksissaan maailman vinksalleen.

Kirjoittajiaan huumori ei auta. Eräällä hankalalla tavalla veljekset Arto ja Erno Paasilinna olivat sama ihminen, kuten myös Reino. Syvä viihtymättömyys maailmassa, joka heille oli Yhteiskunta, lahjakkaan ihmisen luonnollinen reaktio, johtaa sitten jotenkin maanisiin rakennelmiin – farssi tai komedia, satiiri, yhteiskuntakritiikki. Kaikkia yhdistää jokin rakenteellinen suhdattomuus. Jos hymytön fanaatikko seuraa omaa viehtymystään, hänestä löytyy julistaja, sellainen Linkola. Monessa mielessä Veikko Huovinen kirjoitti juuri samoista asioista, luonnon yksimuotoisuudesta.

Ihmisperinteessä taitava ääriviivojen korostaminen ja yksityiskohtien häivyttäminen voi johtaa todella hienoihin tuloksiin ja suureen suosioon. Tätä on tehty aikojen alusta, eikä sankarikuvitelma eroa tässä ivailusta, sillä molemmat ovat liioitelmia, vaikka eri suuntiin.

Satiiri ja huumori ovat toistensa vastakohtia. Naurunalaiseksi tekeminen on hajottavaa ja repivää eli analyyttista. Nauraminen voi olla yhdistävää, parantavaa, eli synteettistä. Kuten kemiassa, kirjallisuudessakin analyysi tuhoaa näytteen, synteesi luo ainetta.

Olen kovin innostunut, kun oikeuspsykiatri Hannu Lauerma on täydentänyt kuuluisaa ajatelmaa – myös vittuiluun voi kuolla. Sanavalinta on minun. Luulen Lauerman ajatelleen asiakkaitaan rikollisia sekä tekijöinä että uhreina. Vanhassa väitteessä näet on vähän perää. Mihin kieli ei taivu, se toteutetaan kädellä tai kättä pidemmällä.

Muistissani koululais-, asevelvollis- ja opiskelijayhteisön ”humoristit’” olivat joukon henkisesti hauraimpia. Valitettavasti sitä saa elää vuosikymmeniä ennen kuin käsittää, että pilkkaamisen ja haavoittamisen tarve tulee jostain. Henkilö joka kyttää kovasti ja on nopea haukkumaan varkaaksi, on ehkä jäänyt itse varkaudesta kiinni, tai hänen sukulaisensa. Ellei kysymyksessä ole poliisiasia, niin sitten lapsen rikos. Muistelen että ”varastaminen” on jossain murrosiän vaiheessa hyvin tavallista. Nuoret varastavat rakkautta tai ainakin ymmärtämystä.

Koulussa erästä poikaa nimitettiin ”basilliksi”, koska hänen äidillään oli keuhkotauti. Se oli raikasta koululaishuumoria. Nimitelty jätti koulun vähin äänin kesken. Vuosikymmeniä myöhemmin osasin yhdistää, miten nimittelijöistä ylimmän oman perheen yllä oli tuberkuloosin varjo. Kovin kiusaaja, joka erikoistui häpäisemään tyttöjä ja köyhiä, oli sukua, jossa toinen puoli oli erikoisen menestyviä ja toinen puoli sellaisia, joita ei apukaan auttanut.

Humoristeista Aleksis Kivi, Maria Jotuni ja Joel Lehtonen olivat syntymästään solvattuja. Heillä ei oppiympäristöön siirtyneinä ollut kodissaan kehumista. […]