Ylpee torni

Eräs henkilö, josta tuli sitten muun muassa maisteri poliittisen historian ja yleisen kirjallisuuden oppiaineissa, aloitti harjoittelun kaksi- tai kolmivuotiaana. Rakennuspalikoista oli koottava huimaava rakennelma, jonka nimi oli ylpee, ylpee torni. Ärrän kanssa taisi olla aluksi vaikeutta.

Kuten historiatieteissä yleensä, tämäkin rakennelma romahti, varsinkin jos kaatumista hiukan edisti.

Asianomaisella oli tapa hakea kirjahyllystä kirja ja tepastella se kainalossaan. Valinnan määräsi korkeus eli kirjan paikka, ja niteen väri tai muu tunnusmerkki. Lukemaankin kyllä sitten opittiin. Ensimmäinen suosikki oli Mannermaan ”Kristillisen opin vaiheet”. Muistaakseni keskustelimme pneumatologian ongelmista sekä yleisesti että suhteessa areiolaisuuteen.

Toinen suosikkikirja oli Barbara Tuchmanin ”The Proud Tower”, kertomus maailmansotaa edeltäneistä vuosikymmenistä. Viittaus lienee Raamattuun. Ylpeä torni lankesi ja sen lankeamus oli suuri. Niin myös Eurooppa.

Tuchmanilta on suomennettu ”Elokuun tykit”, joka keräsi runsaasti palkintoja ilmestyessään 1966. Siinä on puhe ensimmäisen maailmansodan syttymisestä.

Kirjoitan tällaisia yllyttääkseni teitä lukemaan vanhentuneita tietokirjoja. Ne ovat joissakin tapauksissa viihdyttävämpiä ja hauskempia kuin uudet tietokirjat. Tuchman ei ollut historioitsija, vaan hienostotyttö, joka keksi jossain vaiheessa julkaista kertovaa historiaa. Kävi ilmi, että hänellä oli siihen taito ja yleisöllä himo.

En näe syytä miksi erittäin hyvin kirjoitettua 50 vuoden takaista historiakirjaa ei voisi lukea samalla tavalla kuin klassikkoja, vaikka Gibbonin Rooman valtakunnan nousua ja tuhoa, jossa on totisesti paljon asioita aivan päin seiniä ja loput vain virheellistä tietoa. Nimittäin roomalaiset klassikot, kuten Suetonius tai Plutarkhos ovat välittämäänsä tietoa ajatellen vielä paljon epäilyttävämpiä. Mainitsen Suetoniuksen Tacituksen sijasta, koska ensin mainittua lukee kuin iltapäivälehteä, kun taas viimeksi mainittu lienee ollut muiden ohella Winston Churchillin historiakirjojen esikuva. Kaikki korkean retoriikan keinot ovat hallinnassa.

Nyt muutin mieleni ja ryhdyin lukemaan G. Robertsin kirjaa ”Stalin’s Wars”. Kirjoittaja on irlantilainen professori ja kirja näyttää perustuvan aika kattavaan lähdeaineistoon. Erikoisen kiinnostavaa on hyvin laaja sanomalehtien käyttö 1938 – 1953 Neuvostoliiton ulkoministeriön ja kommunistisen puolueen arkistojen rinnalla. Käytettävissä ovat muun muassa Stalinin diaarit, joista käy ilmi jokainen diktaattorin puheilla käynyt, päivämäärä ja kellonaika ja vierailun kesto minuutin tarkkuudella.

Kirjaa on kovasti syytetty, mutta on sitä myös kehuttu. Tutkija vaikuttaa jonkinasteiselta tomppelilta, koska kuin historian opiskelija graduunsa hän on sisällyttänyt tekstinsä esipuheeseen onnittelut itselleen ja uumoilun kirjansa tulevasta suuresta merkityksestä.

Robertsin mukaan Stalin oli toisen maailmansodan ylivoimaisesti huomattavin sotapäällikkö ja myös kansakunnan johtajana vaikeina aikoina vertauskohtaa vailla. Hän ei sivuuta suurta terroria eikä päähenkilönsä epätavallista raakalaismaisuutta. Silti on kiinnostavaa perehtyä esitykseen, jonka mukaan Stalin pyrki kaikin keinoin jatkamaan yhteistyötä länsiliittoutuneiden kanssa vuoden 1945 jälkeen ja sitten pehmentämään kylmän sodan vaikutuksia. Yhteenvetona Roberts sanoo, että myös Stalin-myytin purkamisen aloitti Stalin itse, ei Hrusthov.

Kun kirjoittaja ei ole sekopää – sellaisia esiintyy myös akateemisissa piireissä ja kovissa kansissa – hänen ajatuksistaan on otettava selvä.

Haaste on ikävä. Luulen olevani samalla kannalla hyvin monien kanssa, kun Stalin ja Hitler sekä bonuksena Mao ovat minulle menneen vuosisadan vastenmielisimmät ihmiset kauhistuttavuudessaan.

Jos Suomessa Ryti selvästi pehmeni Hitlerin tavattuaan, huomattavan moni on viittaillut siihen suuntaan, että Stalin vaikutti henkilönä tavalla, joka ei selity aivan kokonaan maailman toiseksi suurimman valtakunnan käskijän roolilla. Vaikka Stalinin virheet ja hänen yrityksensä tukeutua omaan riittämättömään ymmärrykseensä olivat kohtalokkaita ja melkein ratkaisevia, hän erosi hirviö-kollegoistaan ainakin siten, että hän näyttäisi oppineen. Viimeistän Stalingradista alkaen Stalin alkoi uskoa, mitä oma kenraalit ja marsalkat sanoivat, eikä hän ryhtynyt siirtelemään joukko-osastoja niin kuin Hitler.

Tämä jää nähtäväksi. Minua nyt kuitenkin kiinnostaa stalinismi, jolla tarkoitan tässä samaa kuin muutkin eli 1970-luvun alusta maassamme (ja tuttavapiirissäni) vaikuttanut poliittista katsantokantaa. Nimitys on tunnetusti leimaava ja epämääräinen. Sen käyttäminen on perusteltua siltä osin kuin puhe on ihmisistä, jotka uskoivat hanakammin Neuvostoliiton eriasteisten edustajien ohjeita kuin kotimaisten poliitikkojen, ja lisäksi palvoivat J. Stalin –vainajaa. Suomihan oli ainoa jossain määrin itsenäinen Länsi-Euroopan maa, jossa tällaista esiintyi. Ruotsista alkaen mellakoiva nuoriso taipui anarkismiin, maolaisuuteen tai vastaavaan. Moskovan mielisyyttä pidettiin vanhuusiän verenkiertohäiriönä.

Oliko Stalinin valtakunta Ylpeä Torni? Minusta tuntuu, että jos asiaa kysyisi Putinilta, vastaus olisi että ei ollut. Joka tapauksessa kysymyksessä on mysteeri, jonka selvittely lienee väistämätöntä. Alan (historian) koulutus vaatii, että myös syvästi epämiellyttävät tutkimustulokset on hyväksytty, jos perustelut ovat vakuuttavat. Esimerkiksi että Stalin oli oikeassa ja Suomen herrat väärässä.