Ylemmän palkkausluokan tappelupukari

Istuimme valmistelemassa ennen pitkää toteutettavaa operaatiota. Se liittyy kirjastojen uuteen tilanteeseen ja digitaaliseen aineistoon.  Wieninleike oli hyvää. Silakoissa ei liioin ollut sijaa moitteelle.

Kirjastot, arkistot ja museot on onnistuttava näkemään ratkaisevasti uudella tavalla. Se ei ainakaan enää riitä, että paperi tai esine on ”jossakin”, ellei se ole kohtuullisella vaivalla ja ilman ihmeellisiä kustannuksia tuotavissa halukkaan pöydälle.

Laki on jo ajan tasalla. Aika ei ole lain tasalla.

Tutkijana olen joutunut miettimään kovasti, mihin sananvapautta tarvitaan. Tutkijanhattu päässä en vakuutu ideologioista silloinkaan, kun sanat ja aatteet ovat itse kannattamiani, kuten demokratia tai läpinäkyvyys.

Perinteinen painovapaus esimerkiksi oli käytännössä kirjapainon vapautta. Kansalaisia se koski vain välillisesti. Lopultakin sananvapaus on laajempi käsite kuin 1900-luvun painovapautemme.

Molemmissa oli se keskeinen vika, että mitäpä sananvapaudella  tekee ihminen, jonka sana ei kanna. Jotta puhe kuuluisi, piti saada kirjoitus lehteen, kirja julkaistuksi, näytelmä lavalle, elokuva teatteriin. Jos sivuutamme entisten sanomalehtien yleisön osastot, julkaisseitten henkilöiden lukumäärä maassamme oli sangen pieni. Jos poistamme arvauksesta vielä arkipäiväisimmät ”avustukset”, joissa selostettiin maamiesseuran kokousta ja mainittiin, että entiset johtokunnan jäsenet valittiin uudelleen, on varmaan turvallista puhua prosentista tai vain promillesta koko väestöstä.

Jotenkin tulee mieleen paikallislehtemme uutinen, kun isäni Kullervo oli julkaissut ensimmäisen kirjansa ”Lumikuru” (WSOY, 1959). ”Kemppinen kirjoittanut kirjan.” Itse artikkelissa toistettiin otsikko ja mainittiin, että kirjassa on valokuvia. (Kirjaa myytiin ilmestymisvuotenaan neljäkymmentäyhdeksän tuhatta kappaletta.)

Niin ikään tulee mieleen erään kunnioitetun työtoverin puuskahdus hänen luettuaan kilpailevan kustantajan julkaiseman, harvinaisen katalan tekeleen, jota markkinoitiin kirjana. ”Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin.”

Näin sujuvasti pohjustuksesta huolimatta en käsittele nyt sananvapauden luonnetta ja laajuutta. Se näet on iso asia ja lisäksi muuttumassa nopeasti. Sananvapauden käyttäminen ei enää vaadi kuin kirjastokortin. Ainakin meillä tällä kirjastossa on verkkoyhteys ulos. Niin taitaa olla muuallakin. Mutta monet sananvapauttaan viljelevät unohtavat, että mielipiteet ovat halpoja, lukijaa aidosti puhuttelevat tekstit kalliita ja suuritöisiä.

Aiheeni on oikeastaan papillooma. Verkossa, etenkin sosiaalisessa mediassa, on välillä keskusteluja, joita sananvapauden sankat vastustajajoukot kiirehtivät pitämään ”sananvapauden väärinkäyttönä”, vaikka tuollaista käsitettä ei ole, ehkä siksi, ettei sillä ole sisältöä. Paras sananvapauden käyttö nimittäin on ”väärinkäyttöä”.

Mutta oikeasti, samalla tavalla kuin on jo verkkopoliisi ja kirkolla ja monilla järjestöillä on verkkovastaavia, tarvittaisiin päätoimisia tappelupukareita, jotka valtion virkamiehinä ja siis virkavastuulla haastaisivat verkossa riitaa vastaantulijoiden kanssa uhkaillen, painostaen ja pilkaten.

Arvelen Ylen uutisista kuulemani perusteella, että jossain keskustelleen nuorten naisten uuden rokotuskierroksen johdosta ja ollaan sitä mieltä, että rokotuksesta tulisi kieltäytyä. Jokin muu taho, luultavasti julkinen, on huolestunut asiasta. Toisin kuin jotkut militantit ajattelevat rokottamisesta kieltäytyminen ei vaaranna vain kieltäytyjää. Jos kysymyksessä on tarttuva tauti, rokottamaton saattaa välittää taudin kymmenille.

Rokotus olkoon tässä esimerkki asiasta, jossa esiintyy myös jyrkkiä kantoja. Käytän esimerkkiä, koska en ymmärrä rokottamisesta juuri mitään. Vastakkain lienee kuitenkin oman arvionsa mukaan valistunut kansalaismielipide ja niin sanottu koululääketiede. En siis väitä enkä vihjaa, että jompikumpi olisi oikeassa. Lääkärien ja sairaaloiden virheistä ja epäonnistumisesta jo entisten virkojeni vuoksi tietoisena pidän itse saamiani ohjeita noudattamisen arvoisina. Taustalla on kuitenkin enemmän viisautta kuin minulla.

Epäilen että jokin pieni kansanosa ajattelee ehkä vaistomaisesti, että keskustelupalstoilla viihtyy vakavampi totuus kuin asaintuntijaorganisaatioissa. Epäilyni perustuu sormituntumaan. Sen mukaan minun mielestäni hullu reuna, ”lunatic fringe”, käsittää noin 11 prosenttia väestöstämme. Yhdysvalloissa prosentuaalinen osuus on suurempi ja ajatussuunnat harhaisempia. Tuon laidan kulkijat luonnollisesti lukevat minut hullujen joukkoon. Niin on hyvä.

En usko että ehdotukseni on järkevä. Pelkään että henkilö, jolla on vankka mielipide esimerkiksi alusvaatteiden pesemisen turmiollisuudesta, ei ole asiaperustein hievautettavissa. Keskustelupalstoja seuranneet tietävät kyllä, mitä tarkoitan.

Silti vetoomus on harras. Virastojen ja laitosten – myös tuomioistuinlaitoksen – on ymmärrettävä, mitä kello on lyönyt, ja mentävä mediaan taistelemaan mielipiteistä. Ymmärrän että se inhottaa. Perinteinen käsitys on, että viranomainen on oikeassa, koska se on viranomainen. Tuo ei kuitenkaan valitettavasti enää riitä. Viranomaisen on tehtävä oikeita ratkaisuja ja lisäksi annettava niistä tietoa ja esitettävä perusteluja niin että tietojen satuttamat uskovat ratkaisut järjellä tehdyiksi.