Älyhammas

Hoidettuun hampaaseen olisi hyvin helppo lisätä tunnistimet, jotka ilmiantavat kotoa käsin asiakkaan hammaslääkärille, jos paikka alkaa elää. Paikkaamattomaan päähän ihon alle asennettu implantti tulee ainakin niiden mieleen, jotka joutuvat osallistumaan kadonneen omaisensa etsintään harva se viikko palvelutalon liepeillä. Jos olisin itse tuollaisessa liemessä nyt, hankkisin ensimmäisen avun sujauttamalla iPhonen vanhuksen vetoketjutaskuun, jonka panisin hakaneulalla kiinni. Tai eikös näitä ”löydä minut” –sovelluksia ole jo kaikissa käyttöjärjestelmissä?

Pari viikko sitten kirjoitin lyhyesti kyberfysiikan järjestelmistä. Halukkaille ja vastahakoisille olen selostanut etevien teollisuuslaitosten Suomessakin soveltamia uusia menetelmiä. Niiden avulla huoltomies saa ennen keikalle lähtöä täsmällisen tiedon, mikä pultti, prikka tai putki on pamahtanut huollettavassa laitteessa.

Tänään Konecranesin johtaja viittasi televisiohaastattelussa suoraan teollisuuden Internetiin eli Internet of Things (IoT) –ratkaisuihin. Ne ovatkin väistämättömiä ja samalla pelottavia. Hinta on tullut alas ja arvaamaton miniatyrisoiminen on avannut uusia mahdollisuuksia. Kokeiluasteella on esimerkiksi ruiskeena vereen annettava nanopumppu, jolla voi olla suurikin merkitys erilaisten sairaustilojen tosiaikaisina tunnistajina tai virhetoimintojen korjaajana.

IoT helpottaisi erinäisiä arjen askareita. Ajatus on sinänsä yksinkertainen. Kun nyt ollaan siirtymässä järjestelmän (IPv6), joka sallii teoreettisesti 10 potenssiin 36 IP-osoitetta, on mahdollista antaa tavaratalon jokaiselle sokeripalalle ja rautakaupan kaikille ruuveille oma verkko-osoite. Sitten pannaan koneet keskustelemaan esimerkiksi RFID-tagien välityksin ja ryhdytään opettamaan koneita. Ostaja löytää mutterinsa ja kauppias saa tiedon varastotilanteesta.

Tulin juuri kaupasta. En vieläkään aivan hyväksy sitä, että joudun etsimään kahvipaketin, panemaan sen kärryihin, nostamaan sen kassan hihnalle, poimimaan sen hihnalta ostoskassiin, kantamaan sen autoon, kantamaan sen autosta ja panemaan sen kotona kaappiin. Seitsemän eri vaihetta. Onhan tämä urheilullista, mutta toivottavasti kauppiasjärjestöjen uhkailemat valtavat työvoiman vähennykset viittaavat jo olemassa oleviin järjestelyihin, joita käyttäen asiakas voi esimerkiksi poimia tavarat omaan kassiinsa ja maksaa puoliautomaattisesti ostoksensa kassin läpi paikalta poistuessaan.

Toinen vaihtoehto olisi valkata verkosta ostoksensa ja käydä noutamassa ne valmiiksi pakattuina kaupasta. Tuo voisi olla hyvä ajatus, jos kauppias on katala ja taipuvainen sujauttelemaan mätiä tomaatteja kunnollisten alle.

Tämä ei ole hyväntuulinen jutelma. Kuulun niihin, joiden mielestä kaikki on muuttunut 20 vuodessa peruuttamattomasti, eikä meillä ole keinoa arvata, onko muutos hyvä, paha vai katastrofi. Sen tiedämme, että teknologia on huono isäntä mutta hyvä renki. Loukatakseni insinöörejä: konepajatekniikka ja kemia ovat sodan äpärälapsia. Ja Internet oli sotilaiden ydiniskua ajatellen tilaama ja maksama hanke, Arpanet, joka sitten siirtyi yliopistoille.

Uuden tekniikan, juuri IoT:n kiireellisimpänä mieleen tulevat käytöt liittyvät ympäristön tarkkailemiseen ja kaupallisen haaskaamisen ja teollisten myrkkyjen torjuntaan. Paraatiesimerkki olisi asumisjätteiden keräily ja kuljetus. Keittiöissä ja pihapömpeleissä on jo pelottava määrä erilaisia astioita. Niiden tyhjentäminen ja järkevä jatkokäsittely ei ole pieni ongelma. Heittäisin ajatuksen kannustimista. Entä jos jätteistään hyvin huolehtiva perhe saisi vihreitä optioita, joilla voisi maksaa esimerkiksi moottoritien käyttöä? Ajattelen siis eräänlaista yksityishenkilöiden päästökauppaa.

Väitetään että Suomen poikkeuksellisen hyvin toimiva pullojen palautusjärjestelmä toimii nimenomaan siksi, että käytössä ovat pullopantit. Palauttamisesta saa rahaa. Tämä on laajempi oikeusteoreettinen ajatus. Rankaisemisen sijasta palkitseminen voi tehota paremmin. Mitä arvelette – kumpi on parempi järjestelmä, kymmenen senttiä tai siihen suuntaan palautetusta pullosta vai parin kympin sakko roski8kseen piilotetuista tai ajelehtimaan jätetyistä pullikaisista?

Nämä uudet ajatukset sisältävät myös tuhon siemenen. Eivätkä ne muute niin kovin uusia ole. Laajahkosti verkotettu asunto, kauppaliike tai tehdas saattaisi olla lähes puolustuskyvytön rikoksia, terrorismia ja sotatoimia vastaan. Juuri tänään kukaan ei viitsi sanoa ääneen, että jo monta vuotta myös ministereiltä on koottu kännykät pois valtioneuvoston istuntosalin ovella. Niitä ei viedä sisään edes virta katkaistuna, koska sellaisinaankin ne tekevät luvattoman kuuntelemisen turhan helpoksi.

Vastatoimien ja tietojen suojaamisen ajatukset heräävät säännönmukaisesti aivan liian myöhään. Jos opimme jotain viime aikojen suurista tietovuodoista, opimme sen, että myös Yhdysvaltain tiedustelujärjestelmät ja siis armeija ovat nolostuttavan avuttomia.

Teollisen Internetin tarve ja ongelma on sama. Dataa ja myös tavaraa on niin paljon, ettei sitä kohta hallitse mikään. Meneillään oleva Euroopan integraation ja rahajärjestelmän kriisi eivät johdu poliitikkojen, virkamiesten ja kansalaisten tuomittavista luonteenpiirteistä, vaan vanhanaikaisten aivojen kyvyttömyydestä toimia uudenaikaisissa informaatiojärjestelmissä. (Raha on pohjaltaan informaatiota ja käytännössä bittivirtoja.)

Piristääkseni itseäni liitän tähän valokuvan naulakostani. Äitini kirjoittamat laput eivät erotu. Niissä lukee ”Lailan jakku” (50-luvulta), Jukan ylioppilaspuku (takki ja liivit, 1963), ja pukupussissa olisivat Isän univormu (1940) ja jussipuku (1958). Mitä niillä enää tehdään, sitä en tiedä. Jotenkin liikutun, ei sitä käy kieltäminen.