Tamminiemen pesänselvittäjät

Tamminiemen pesänjakajat – olen korjannut vuonna 1981 ilmestyneen kirjan otsikon, on WSOY:n julkaisemana verkossa

http://www.wsoy.fi/documents/414256/808cfee7-7bcb-43a5-b318-49c4ac41600f

Kirja ei maksa mitään ja sen päätyminen suoraan verkkolevitykseen taitaa tarkoittaa, ettei uusi julkaisija pidä sitä rahan arvoisena. Helsingin Sanomien poliittisen osaston toimittajien Aarno Laitisen ja Janne Virkkusen johdolla nimimerkillä ”Lauantaiseura” kirjoittaman kirjan julkaisi silloin aikoinaan Lehtimiehet Oy, Hymy-lehden kustantaja. WSOY ei sitä silloin ottanut. Sitä vastoin pääjohtaja Hannu Tarmio toimitti julkisuuteen tiedon nimimerkin takana olevista henkilöistä. Loka Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Tarmion menettelyä Janne Virkkunen kummasteli vielä pari päivää sitten televisiossa.

Hämmästelen hiukan yli 30 vuoden takaista kirjaa. Sitä myytiin todella paljon. Hämmästelen myös ohimennen omaa nimeäni kirjan morkkaajien joukossa. En muista millään asiayhteyttä. Luultavasti en ymmärtänyt asian tärkeyttä enkä kirjan merkitystä.

Nyt en pane kirjassa merkille mitään sellaista, mikä ei olisi tuttua toisista yhteyksistä. Kirja julkaistiin niiden presidentinvaalien edellä, joissa Kekkoselle valittiin seuraaja, siis Koivisto. Ainoa todella huvittava seikka on Paavo Väyrystä koskeva luku. Väyrynen oli silloin, kuinka ollakaan, 30 vuotta nuorempi. Tarina on kuitenkin olennaisesti samanlainen kuin monet myöhemmät. On syytä mainita miehen sisukkuudesta. Ehkä nyt kun näinä päivinä oman kirjansa kanssa julkisuuteen tuleva, Väyrysen hyvin tunteva Jorma Ollila näyttää maininneen epäonnistumisen oikeudesta, huomiota saisi kiinnittää siihenkin, että tuskin kellään muulla on niin paljon kokemusta epäonnistumisesta.

Jostain kaikuu mieleeni vanhan ja syystä unohdetun Seppo Virtasen Marski –runon vaakunalause: olen taistellut usein ja hävinnyt aina.  Lukijat mahtavat tietää oikein hyvin, että itse en ole tuossa asiassa samaa mieltä kuin runoilija.

”Tamminiemen pesänjakajat” synnyttää kuitenkin nyt ajatuksia. Tuota kirjaa edeltäneet kaksi vuosikymmentä oli vietetty rötösherrajahdin merkeissä. Vaihetta ei voi sivuuttaa vastuuttomana populismina. Kyllä asenteet olivat julkisen vallan puolella aika kauheita, ja ne ovat jonkin verran korjaantuneet.

Tämä kirja muutti näkökulmia. Ajan arviointiperusteiden mukaan jokseenkin röyhkeään sävyyn laadittu teksti antoi ymmärtää, että poliitikot ovat, ehkä eräin poikkeuksin, paskiaisia. Tuo tieto on nykypolven luuytimissä tiukasti kuin strontium.

Muistaakseni nyt muutamaan vuosikymmeneen kukaan ei ole suoraan vastustanut demokratiaa. Voi olla, että himmeässä siivessä on näitäkin korostuksia, mutta eivät ne ole levinneet sieltä.

Suomen poliittinen toiminta 1920-luvulla aina pulakauteen ja Lapuan liikkeeseen oli aikamoista kompuroimista. Hallitukset olivat hyvin lyhytikäisiä, toiminta lyhytnäköistä.

Se ei ole ihme, koska eduskunnassa edustettuina olevista puolueista monet kannattivat parlamentaarista demokratiaa vain nimellisesti. Noin vuoden 1930 kohdalle sattuneen ankaran kansanliikkeiden aikana kokoomus, ruotsalaiset, maalaisliitto ja tietenkin muutamat jäljellä olleet kommunistit sekä puhuivat että toimivat siinä hengessä, että valtiolliset ja kunnalliset vaalit ja niillä valitut elimet eivät edusta eivätkä edistä yleistä etua. Niistä olisi päästävä tavalla tai toisella eroon.

Sotilassäädyssä ehkä kolme neljättäosaa upseeristosta oli tuolla kannalla. On väärin puhua summittaisesti äärioikeistosta. Antiparlamentaarinen olisi parempi sana. Joka tapauksessa: monet vaikutusvaltaiset tahot arvioivat eduskunnan vastustajakseen tai vihollisekseen. Luultavasti eräs esimerkkitapaus oli Mannerheim. Paasikivi näyttäisi merkinneen tämän suuntaisi ajatuksia muistiin kauan sen jälkeenkin kun ajatus Suomen kuninkaasta, jota hän siis kovin kannatti, oli jouduttu hautaamaan.

Italian ja sitten Saksan parlamentarismin kaataneet liikkeet saavuttivat jonkin verran suosiota – juuri tältä osin. Fasismi ja natsismi saivat vain vähän kannatusta, mutta ajatus vahvasta miehestä, joka säikyttäisi eduskuntaäijät riitelemästä turhanaikaisista asioista ja yhdistäisi rivit jonkin epäselvästi ilmaistun isänmaallisuudennimessä, houkutteli monia.

Ajatus on edelleen aivan yleinen. Sopiva, puhujan syvämietteisyyttä korostava tapa ilmaista asia on sanoa, että demokratia on vähiten huono huonoista järjestelmistä.

Jokisipilän ja kumppanin uudessa kirjassa, josta lähemmin tuonnempana, mainitaan ”perinteinen pohjoismainen ihmisoikeusajattelu”.

Ihmisoikeusajattelu alkoi Suomessa 1995. Siinä ei ole mitään perinteistä eikä pohjoismaista. Käsitteenä ihmisoikeudet tuinnettiin YK:n julistuksesta ja sitä ennen suurista vallankumouksista. Perustuslaissa ja lainsäädännössä yleisesti tunnettiin kansalaisvapaudet. Se on aivan eri asia. Kuten sana sanoo, painovapaus ja ne muut oli suotu vain tämän maan kansalaisille. Ihmisoikeuksien taustalla on ajatus ihmisarvosta, joka ei katso kansalaisuuteen.

Tämän verran havaitun ja väitetyn poliittisen rämettymisen kuvista.