Kirjaidea

Paras tapa suhtautua kirjaideoihini ja hankeaikeisiini on tehdä juuri päinvastoin. Tästä on paljon kokemukseen perustuvaa näyttöä. Siksi ideoiden esittäminen on vaaratonta. Suomessa hankkeita kustantavat piirit ovat aika suppeita. Ne tietävät minut ja osaavat suhtautua.

SKS:n kansallisbiografiaa rasittaa höveliys. Kirjahan on verraton. Minulla on se sekä paperille painettuna että verkkoversiona. Käytän sitä paperipuolta paljon useammin kuin sähköistä, vaikka niteet ovat aika järkäleitä ja niitä on paljon.

Elämäkerroilta ja elämäntarinoilta odottaisin estotonta itsekehua ja räävitöntä panettelua. Näitäkään laatuvaatimuksia ajatellen Linkomiehen sotamuistelman ylistäminen, jota aina harrastan, ei voi olla kenellekään yllätys. Mistäpä ihminen ilahtuisi yhtä vilpittömästi kuin jonkun arvostetun opettajansa leimaamisen keskinkertaisuudeksi tai vallan nollaksi?

Ideani on loputtoman suuri tai mahdollisesti kolmiosainen kirjasarja ”Kuuluisien miesten elämästä”. Nimike tietenkin jäljittelee Plutarkhosta ja Plutarkhoksen osittaissuomennoksen nimike on tietenkin harhaanjohtava ja virheellinen. ”Bioi parallelloi” tarkoittaa yhdensuuntaisi elämäntarinoita. Kirjoittaja on rinnastanut toisiinsa kreikkalaisia ja roomalaisia suurmiehiä ja luonut tällä keinotekoisella tempulla jännitteitä, joita on ihasteltu jo kaksi tuhatta vuotta.

Kuvitteellisessa teoksessani selostettaisiin esimerkiksi VR:n sähköveturikauppoja 1970-luvun alussa ottein Juhani Suomen Kekkos-elämäkerroista, Johannes Virolaisen kirjoituksista, Mauno Koiviston muistamasta ja Esko Rekolan kirjaan vieminä.

Eilen mainitulle ”Tammisaaren pesänjakajille” ei olisi yhtään vaikea löytää ristikkäiskirjoituksia. Tänään ilmestyi Pekka Visurin suppea kirja jatkosodasta. Luin sen pari viikkoa sitten kirjoittajan toimitettua hyväntahtoisesti vedoksen tutustumistani varten. Suosittelen lämpimästi. Visurin havainnot ovat tietenkin näkyneet tässä blogissa viimeksi aikoina. Minun silmissäni Visurin tekstille antaa erittäin myönteisen lisäleiman se, että hän on paitsi valtiotieteen tohtori yleisesikuntaeversti. Tuolla koulutuspohjalla on epätavallisen hyvät mahdollisuudet selvitellä mahdollisen ja mahdottoman hentoista rajaa, jonka käsittäminen on sotahistoriassa niin tarpeellista ja niin vaikeaa.

Visuri todistaa Mannerheimista 1944 olennaisesti toista kuin esimerkiksi Juhani Suomi, jonka osittaiselämäkerta ilmestyi hiljan. Ja sitten taas – taustalla häämöttää yksi kaikkien aikojen suomalaisista omaelämäkerroista, Wolf Halstin kolmiosainen muistelma, joka toteuttaa oivallisesti edellä täsmentämäni omakehun ja räävittömyyden vaatimukset.

Melkein minkä tahansa aikalaiskirjailijaa koskevan tutkimuksen rinnakkaisteoksiksi sopisivat Jarl Hellemanin ja Heikki A. Reenpään kustantajan muistelmat. Vaikka en lakkaa kiittämästä niiden suurenmoisuutta, hiukan olen surullinen siitä, että molemmat herrat, jotka minulla on ollut ilo ja kunnia tuntea, ovat pysyneet kirjoittaessaankin itselleen uskollisina, eli masentavan hienotunteisina.

Ette saa koskaan lukea Reenpään suullista versiota kilpailija WSOY:n varhaisesta voimauttamisesta. ”Allan Serlachius, joka oli tunnettu hutilus, sai kerran päähänsä sijoittaa varansa, itse asiassa vaimonsa suvun hattutehtaan varat, ja lahjattomat poikansa kustannusliikkeeseen. Isoisäni vastasi heti, että ei tule kuuloonkaan, jolloin hän marssi Söderströmille…”

Hahmottelemani elämäkertavalikoima olisi vaikea toimittaa. Joskus armeliaasti unohtuneen teollisuusmiehen muistelmissa on yksi kappale, joka valaisee kuin salamanisku armeliaan hämärän peittämän maiseman.

Esimerkiksi tämä mainio henkilö, joka palveli elämänsä päivät rautateillä, ja onnistui julkaisemaan hiukan sekavat muistelmansa jälkeen. Karmea epäilyni eräistä valtion virastoista, liikelaitoksista ja myöhemmin valtionyhtiöistä tuntui mahtuvan muistelijan varhaisiin muistoihin rautatiehallituksessa ennen sotia. Nuoren juristin aika kului muutaman vuoden rahtikirjojen tarkastamisessa. Hän tehtävänsä oli tarkistaa yhteen- ja poislaskut, jotta niissä kukaties havaitut virheet voitaisiin jälkikäteen poistaa. (Kaarlo Tetri, Viipurista maailmalle, 1995).

No, todellisuudessa tuokin kirja avaa lukijan silmien eteen täysin tuntemattoman, kiehtovan maailman – rautatievirkailijoiden. He ja erilaiset postiekspeditöörit ovat usein mainittujen käsityöläismestarien ja kansakoulunopettajien rinnalla Suomen kansan koulusivistyksen ja maallisen menestyksen isiä.  He kouluttivat lapsiaan. Yhtenä esimerkkinä sadoista Väinö Tannerin isä oli rautatieläinen, joka siis pani poikansa Ressuun ja rakennutti naapureiden kanssa ”sadan markan villat” Ruoholahteen.

Esko Rekola, joka ehti monien ministerintoimiensa ohella toimia myös VR:n pääjohtajana, näki sinne tultuaan huoneen, jonka täytti kaksi tätiä ja erittäin suuri määrä käytettyjä junalippuja. Niitä säilytettiin siltä varalta, että joku menopaluulipun lunastanut olisi epähuomiossa luovuttanut piljettinsä konduktöörille, kun paluumatka oli vielä käyttämättä. Rekola kehuu tehneensä vähin äänin lopun tästä käytettyjen lippujen luetteloinnista. Oikeudellisena perusteluna hän sanoo viitanneensa Lapatossun armeijamuistoon aiheesta ”kuinka estäisin vihollisen maahantunkeutumisen rautateitä käyttäen” – ostaisin kaikki piletit ja polttaisin ne.

Rekolaa tutkin, kuten jo kirjoitin, etenkin sen takia, että hänen sopivan omahyväinen ja salailkeä eli hauska muistelmateoksensa lienee ainoa kelvollinen valtion yhtiöiden omistajaohjauksen historia. Sitä kirjaa en ole löytänyt, jossa kuvataan valtioneuvoston saamaa paniikkihöiriäkohtausta, joka iskim kun 1920-luvun alussa oli perustettava sähkölaitos, Imatran Voima Oy. Enemmistön mielipide oli jotain sellaista, etteihän valtio voi tällaisiin riskipitoisiin liiketoimiin antautua.