Suomi suureksi

Isän puolen sukulaiseni, siis ennen sotia aikuistuneet, lienevät olleet erikoisen harmillisia ihmisiä. Isänisääni Juho eli Jussi Kemppistä olen etsinyt monista hakuteoksista ja historioista, turhaan. Luultavasti olen sokaissut itseni moralisoimalla. Se on tavallisempaa poikien suhteessa isiin kuin isien suhteessa jälkeläisiinsä.

Jussi oli mieltynyt juovuttaviin juomiin, eikä hänen ja perheen elämästä tahtonut tulla oikein mitään Viipurissa 1920-luvulla, sen enempää kuin Helsingissä 1930-luvulla.

Minun silmissäni hän oli äreä ja pelottava ukko, joka onneksi kävi meillä harvoin. Sen vaistosin ja sain myöhemmin tietää, että isäni ja hänen välit olivat kireät. Ainakin osittain se johtui siitä, että isäni piti äitinsä puolta.

Huomiotani kiinnitti eräässä kirjassa ollut, lähdeviittauksella varustettu maininta myöhemmän kenraali E. Heinrichsin mielipiteestä. Heinrichs oli aivan 1920-luvun alussa erilaisissa rajan valvontaan liittyvissä tehtävissä Terijoella ja sitten Käsisalmeen sijoitetun armeijan yksikön komentajana. Maltillisuudestaan ja yleisestä järkevyydestään tunnettu Heinrichs sanoi jokseenkin suoraan, että sen viheliäisempää väkeä hän ei ollut tavannut kuin valtakunnanrajan ja Pietarin välisellä alueella asuvat suomalaiset, paitsi ehkä Suomen puolen rajakuntien läpikotaisin mädät ja turmeltuneet asukkaat.

Isoisäni sukuineen kuului ensin mainittuun joukkoon, isänäitini viimeksi mainittuun; edellinen kunta oli Haapakangas (Toksova) ja jälkimmäinen Kivennapa, kotikylä Joutselkä.

Hiljan syntyneen tasavallan edustaja arvioi, että nämä rajan ihmiset vähät välittivät järjestyneestä elämästä. He olivat vanhastaan vailla kunniallista elinkeinoa. Toimeentulonsa he hankkivat erilaisilla kolttosilla ja konnankoukuilla, ja tärkeänä toimena oli salakuljetus sekä rajan yli pakenevien siviilien ryöstely. Mielijuoma oli kieltolain säätäneessä maassa edellä mainittu alkoholi, ja ruuaksi kelpasi mikä vain, etenkin vaikean ravitsemustilanteen vallitessa.

Jäin tuota miettimään. Luonnehdinta taitaa sopia aika hyvin. Olinkin ihmetellyt suvun vähäistä mökkiä ja siten elinkeinoa. Myös olin miettinyt, että mikä siinäkin sitten oli, että keisarillisen Venäjän armeijassa koko maailmansodan kai menestyksellä palvellut isoisäni ei viihtynyt Suomen rajavartiojoukoissa kuin kotvan ja heittäytyi sitten aivan epävarmojen elinkeinojen varaan, esimerkiksi ajamaan linja-autoa ja rahtia Viipurista Helsinkiin ja takaisin.

En onneton ollut käsittänyt sitäkään, että kaikkien tunteman ns. jääkärikapinaan johtanut armeijan puhdistaminen ei koskenut vain ”ryssän kenraaleja”. Se koski myös ryssän solttuja, äidinkieleen ja kansallisuuteen katsomatta.

Kaikki Venäjän armeijassa palvelleet olivat automaattisesti ryssiä. Siis myös isoisäni, joka kieltämättä puhui kieltä täydellisesti, vaikka koti- ja koulukieli oli suomi. Kun olin tämän asian viimein oivaltanut, huomasin vasta, ettei vastaani ole tullut ainuttakaan tietoa esimerkiksi venäläisvärisistä aliupseereista Suomen tasavallan armeijassa. Päinvastoin siitäkin, mitä Viipurissa tehtiin vappuna 1918 venäläisperäisyydestä epäillyille, on vasta nyt ilmestymässä kirja. Viipurin pattereilla järjestettiin ehkä maamme historian suurin ja summittaisin joukkomurha. Saamme nähdä, mitä tutkijan kirja kertoo, mutta sitkeiden juttujen mukaan venäjänkielinen sukunimi riitti noissa poikkeuksellisissa olosuhteissa teloittamisen perusteeksi. Osallistumista punakapinaan ei edellytetty. Isoisä ja mummun veli olivat valkoisten puolella.

Niinpä isoisäni kulkeminen heimosodissa Aunuksessa, Vienassa ja Inkerissä ja vielä Viron vapaussodassa saattaa selittyä sitenkin, että tuohon aikaan sodassa saattoi säilyttää henkensä helpommin kuin rauhanomaisissa oloissa rakkaassa, entisessä Karjalassa. Venäjällä taas käytiin sisällissotaa, joka oli loputtoman pitkä, julma ja verinen.

Vailla sotilasarvoa talvisotaan mennyt Kemppinen tuli lomalle vääpelinä. Sitäkin olen osannut ihmetellä. Urhoolliset ja pätevät henkilöt ylennettiin kersanteiksi tai ylikersanteiksi. Vääpeli viittaa sotilaalliseen osaamiseen. Tuota taitoa hän käytti myös jatkosodan aikana suhteellisen pitkään kaatuneitten evakuointikeskuksen päällikkönä.

Rautaesiripun lasten on hiukan vaikea käsittää, miksi Inkerin suomalaiset eivät paenneet ajoissa. Teloitukset ja pakkosiirrot alkoivat viimeistään 1931. Aika monta vuotta punaisen hämärän maasta käytiin kylässä Suomen puolella ja päinvastoin. Etenkin paikkakuntalaisilta luvaton liikkuminen onnistui kyllä. Eläminen saattoi olla ajoittain yhtä huonoa molemmin puolin rajaa.

Tarkkaan lukien jo heimosoturien muistelmia hallitsee hämmennys. Karjalan kannel ei soinut suomalaisille. Ne paikalliset, jotka käsittivät, mihin suomalaiset pyrkivät, suhtautuivat ajatukseen viileästi. Tuo tunnelma näkyy jopa jatkosodan kuvaajien (Haavio, Paavolainen jne.) merkinnöissä.

Sinänsä on hyvin vaikea ymmärtää näiden vuosikymmenien jälkeen, että Eurooppaan hankittiin kolmea suur-valtiota, Suur-Saksa, Suur-Britannia (Iso Britannia) ja Suur-Suomi. Se ajatus oli järkevä, että Neuvostovaltio hajoaa omaan mahdottomuuteensa, ja sitten jaetaan maita ja maakuntia. Isoisäni kukaties ajatteli näin, vaIkka Jänissaaren suomalaisasutus 1701 ei ole kovin vahva peruste.

Toisaalta harvoin tuodaan esiin isänmaallisuutta elinkeinona. Esimerkkitapauksessani se osoittautui huonoksi elinkeinoksi. Mahtaako parempia esimerkkejä olla?