Nagra

Monta kertaa jouduin näyttämään vain poliittisesti pätevälle Ylen toimittajalla, miten nauhuri toimii. Nauhanpujottaminen otti koville ja samoin oivallus, että äänitystä varten oli painettava kahta nappia. Kuvan Nagra on 50-luvun alusta. Juuri tuollaisia en ole minäkään nähnyt luonnossa.

Jokisipilän ja Könösen ”Kolmannen valtakunnan vieraat” uutuuskirjasta kirjoitan, jahka kiukkuni laskee. En osaa vieläkään sivuuttaa tyynen suvereenisti tekstiä, jossa kirjoittajat eivät ole käsittäneet edellytystensä rajallisuutta. ”Mitä harvempi kokki sitä parempi soppa, voi sanoa, kun Mannerheim ja Ryti olivat yhdessä kauhan varressa…”

Aion kirjoittaa siksi, että kirja on hyvä selvitys saksalaismielialan kasvusta ja laajuudesta Suomessa ennen sotia. Se toimii erinomaisesti myös väärän hienotunteisuuden murtajana. Totuttua tarkempi selostus Hitlerin Saksan yhteyksistä sille myötämielisiin kulttuurivaikuttajiin on tarpeen. Meillä kai muistetaan nykyisin vain Olavi Paavolaisen kaksi komeaa kirjaa, ”Risti ja hakaristi” ja ”Kolmannen  valtakunnan vieraana”. Ne ovat puhuttelevalle tavalla ambivalentteja kirjoja. Lukijan on helppo uskoa, että juuri noin Saksa saattoi vaikuttaa, sekä kauhistuttaen että hiukan hurmaten. Rehellisyyteen taipuvainen nykyajan ihminen maistaa tämän saman Leni Riefenstahlin 30-luvun elokuvista (”Tahdon riemuvoitto” ja Olympia).

Uuden kirjan keskushenkilöistä yksi pariskunta on ehkä vajonnut tuntemattomuuteen. Sen he toki ansaitsevatkin: Maila Talvio ja hänen puolisonsa professori J.J. Mikkola. Maila Talvio kuoli 1951. Hänen alituinen aisaparinsa V.A. Koskenniemi kuoli vasta 1962. Jo Eino Leino pilkkasi tätä kaksikkoa (”Maan parhaat”), ja eräs suomalainen jakolinja halkaisi ainakin klassilliset lyseot toisaalta Koskenniemen ja toisaalta Leinon ihailijoihin. Edellinen oli erinomaisen oikeistolainen ja samalla saksalaisessa hengessä yleishumanistinen – viittaan sanalla humanistisiin tieteisiin enkä ihmisrakkauteen. Jälkimmäinen oli hänkin rakentamassa Suomelle syvää menneisyyttä. Keskenkasvuiset kenties luulivat, että ”Helkavirsien” takana olisi jokin historiallinen todellisuus, vaikka kysymyksessä oli suuren runoilijan mielikuvitus – jopa siten, että ”Tumma” on luultavasti tiedoitta ja tahattomasti syvästi ”psykoanalyyttinen” epäsankarin kuvaus, samanaikaisesti ajaton ja verrattomasti aikaansa edellä. Eli Leino liittyi kirjoituksillaan ja lehtimiehen toiminnallaan meillä pohjoisen kukkana kuihtuneeseen eurooppalaisen vapaamielisyyden ja avoimuuden perinteeseen.

En suostu tuomitsemaan Talviota ja Koskenniemeä kirjailijoina. Heillä on molemmilla tekstin sirpaleita, jotka sopisivat edelleen hyvin karjakkokoulun oheislukemiseksi, mutta sellaisia oppilaitoksia ei taida enää olla, eikä sen hengenlaadun edustajia liioin.

Jokisipilän ja Könösen kirjassa yskähtelin vaivautuneesti usein toistuviin maintoihin milloin minkin tilaisuuden ”suorasta radiolähetyksestä” ennen vuotta 1939. Korostus tarkoittanee, että asialle olisi pantu erikoisesti painoa. Suomen ensimmäinen muu kuin suora radiolähetys lienee ollut Svinhufvudin presidenttikauden viimeinen uuden vuoden puhe. Aikakauden tekniikka tunsi vain kolme minuuttia vetävän pikalevyn. Toisin sanoen kaikki radiolähetykset olivat olosuhteiden pakosta suoria.

Olen muuten Martti Jukolan ja Pekka Tiilikaisen ihailija. Hipoo käsittämätöntä, että he osasivat puhua siedettävää asiaa puolen tunnin urheilusuorituksen ajan ja Tiilikainen ulkolähetysauton aikakaudella jopa 50 kilometrin hiihdon. Kun miehet olivat häipyneet metsään, oli keksittävä kahden ja puolen tunnin ajan jotain sanomista. Ainoa keventävä numero oli väliaikojen ilmoittaminen, ja niistäkin oli laskettava käsipelillä tilanteet, kilpailijat kun lähtivät matkaan useimmiten minuutin välein. Samaan ihailtujen joukkoon liitän sen toimittajan, joka selosti 1944 Helsingin pommitusta Fabianinkadun radiotalon katolta, suorana siis.

Aiheesta on ilmestynyt viime vuosina pätevää kirjallisuutta. Mutta ”magnetofoni” oli siis saksalaisen AEG:n Telefunkenin nimeen liittämä tavaramerkki, ja saksalaiset olivat äänen taltioinnin uranuurtajia. Paperilla päällystetty ferriitinauha oli kova keksintö. Se korvasi teräslangan. Vaikka itse keksintö on vanhempi, tämäkin on sotateollisuuden saavutuksia. Etenkin eräät diktaattorit havaitsivat hyväksi järjestelyn, jonka turvin he puhuessa radiossa Bremenissä saattoivat olla samanaiakisesti pahantekijöiden tavoittamattomissa Berliinissä. Joskus tapahtui kommelluksia. Stalin sai sen Mozartin pianokonserttonsa, joka hänelle kuuluu olleen kuollessaankin sänkynsä vieressä levylautasella, vasta järjestelyjen jälkeen. Hän oli kuunnellut sitä radiosta ja tahtoi levyn. Lähetys oli suora, joten korkean toverin tilauksen toteuttamiseen meni melkein vuorokausi. Oli pyydystettävä se pianisti ja sinfoniaorkesteri, prässättävä levy jne. Toisin sanoen musiikkia levytettiin kovasti, ja monet äänitteet on puhdistettu niin onnistuneesti, että 30-luvun taltiointeja kuuntelee mielikseen.

Tuo Nagra-merkkinen kannettava avokelanauhuri oli siis radiotoimittajan tunnus. Sitä ei anasittu kevyesti. Nagrassa oli sen verran kantamista, että tehtävään nimettiin mielellään joku siihen toimeen halukas ja esteetön avustaja.

Laitteen omituinen nimi on perustajan päähänpisto. Hän oli Sveitsissä toiminut Puolan pakolainen, ja nimi lienee puolaa. Sveitsistä oli peräisin myös minun nuoruuteni ihanne, Revox. Joka onnistui hankkimaan Revoxin avokelanauhurin oli samalla lunastanut itselleen pääsyn kulttuurieliittiin. Nyt ne ääninauhat lienevät palvelleet täysin kengännauhoinakin. Laitevalmistajina kunnostautuivat tietysti myös Uher, Grundig ja Philips. Isäni sai kuorolta onnistuneen Amerikan matkan jälkeen Philipsin nauhurin, joka on tallella. Äänitin siihen ”Kankkulan kaivolla” –ohjelmia ja muuta vakavahenkistä aineistoa noin vuodesta 1960.

Mutta helo kyynel herkähtää, kun ajattelee Tandbergia. Sonyn (Walkman) muutettua maailman C-kasetilla Tandberg toi sitten markkinoille lopullisen kasettidekin, joita oli jossain vaiheessa maan kaikissa kouluissa, vaikka niillä ei kouluissa paljon mitään tehty. Ilmoitan ylpeänä siirtäneeni oman Tandbergini seuraavan sukupolven omistukseen. Mukana tuli pari sataa kasettia, muun muassa Bachin kaikki sävellykset ja Coltranen kaikki levytykset. Olin saanut viimeksi mainitut lainaksi Jaakko Jahnukainen –vainajan pojalta, jolle vielä kerran kiitos. Vuosi oli 1969. (Toinen kuuntelija oli vauva, jonka suostumusta en tullut kysyneeksi.)