Katynin varjo

Luetteloissa mainitaan, että tänä vuonna tai ensi vuonna Otava julkaisee professori Kimmo Rentolan kirjan ”Stalin ja Suomen kohtalo 1939, 1944 ja 1948”. Sen enempää tietoa kirjasta ei ole. Odotamme kiinnostuneina. Rentolan aika tuore kirjoitus Stalinin toimista 1939 - 1940 sisältää uutta tietoa ja on lisäksi erinomaisesti tasapainotettu yhteenveto.

Asioita on vedettävä yhteen. Se asiakirjalähteisiin perustuva ajatus, että Englannin ja ehkä Ranskan tarkoitus pommittaa Turkista käsin Bakun öljyntuotantolaitteita, vaikutti voimakkaasti Stalinin mielialoihin ja maaliskuun 1940 ratkaisuihin suhteessa erääseen selkkaukseen Leningradin sotilaspiirin alueella. (Todellisuudessa siellä oli noin miljoona miestä eli ainakin kolmannes Neuvostoliiton koko vahvuudesta ja hanke oli osoittautunut sekä epäonnistuneeksi että epätavallisen huonosti toteutetuksi.)

Lukijan tulee tietää, että pötypuheet ovat perinteisesti erittäin keskeinen osa diplomatiaa ja muuta valtioiden kanssakäymistä. Joskus puhutaan sivu suun, joskus levitetään tietoa, joka on kukaties vailla kaikkea kosketusta todellisuuteen, joskus puhutaan vahingossa totta. Stalin esimerkiksi pystyi lukemaan brittien salakirjoitusta, jolla diplomaattikirjeenvaihto oli laadittu, ainakin 1939 - 1940.

Rentolakin arvelee, että Winston Churchillin mielenmuutos pantiin Moskovassa merkille. Loka-marraskuulla Churchill oli vakuuttanut Neuvostoliiton lähettiläälle, että Hänen Majesteettinsa hallitus pitää Neuvostoliiton toimintaa vireillä olleissa neuvotteluissa sangen maltillisena ja kaikin puolin kannatettavana. Sitten keskitalvella sotatapahtumien täytettyä kansainvälisen mediatyhjiön hän ilmaisi innostusta ja vahvaa kannatusta Turkki-suunnitelmalle ja myös sotilaalliseen väliintuloon pohjoisella alueella.

Britit eivät innostu muistelemaan noita vaiheita. Muutamia kuukausia siitä, kun tämä hanke oli keksitty, Norja ja Narvik olivat Saksan miehittämiä ja brittien päälle alkoi tippua yhä sakeammin pommeja. Ranskakin meni yhdessä hujauksessa alkukesästä tuona samana vuonna ja heti perään alkoi Saksan suuri hyökkäys Venäjälle.

Katynin tarina, jota kommenttien lähettäjät välillä muistelevat, on esitetty lyhyesti samaisen Rentolan kirjoituksessa ”Katyn: pieni suomalainen jälkikirjoitus”

http://agricola.utu.fi/julkaisut/julkaisusarja/katyn/rentola.php

Kirjoituksessa on mukana maininta Mauno Koivistolta, joka sai Jeltsiniltä tietoa Katynin asiasta. ”Totuus Neuvostoliitosta ei ollut niin huono kuin luultu, vaan paljon pahempi.”

Katynin nyt virallisesti eri tahoilla myönnetyt 21 857 puolalaista upseeria oli myös Stalinin mittakaavassa ja menettelytavoissa epätavallisen suuri määrä. Asiallinen yhteys ja tilaongelma vankileireissä näyttäisivät liittyneen talvisotamme tapahtumiin, koska tilaa Suomesta vangittavilla alettiin järjestää heti joulukuussa 1939. Itse teloitusten on nähty olleen yhteydessä sellaiseen ajatukseen, etteivät nämä puolalaiset missään tapauksessa pääsisi liittymään suomalaisten sotaan. Ajatus tuntuu kaukaa haetulta.

Erilaiset kyynikot vihjailevat välillä, että teloittaminen tehokas keino. Stalin ei liene ollut huolissaan omistakaan sotilaistaan. Ehkä hän laski niinkin, että esimerkiksi Stalingradissa raaistuneet oman armeijan nuoret miehet olisivat voineet osoittautua kovaäänisiksi ja hankalasti hallittaviksi, niin että saksalaisten sotatoimilla oli puolensa ja puolensa. Pelkkä Berliinin valloittaminenhan katsottiin monille Siperian matkan hintaiseksi rikokseksi. Olivat päässeet näkemään, miten lännessä oli eletty.

Jälleen kerran on syytä sanoa, että tervetuloa talvisodan muistomerkki Kasarmintorille. Tuon ainoan kerran Suomi teki maailmanhistoriaa ja teki sen jälkikäteen arvioiden lähes käsittämättömän päättäväisesti.

Joka kerta kun tällaisia kirjoittaa, joku KGB-henkinen kommentoija kiirehtii huokaisemaan, että taas sitä ollaan juoksuhaudoissa, ja ehdottamaan jotain ajankohtaisempaa aihetta. Sanon KGB, koska nuo huokailut aloitti kenraalieversti Zdanov marraskuussa 1944. Suomalaiset ottivat vihjeen vastaan, ja talvisodasta tuli sangen epäsuosittu puheenaihe puoleksi vuosisadaksi. Kun kirjoja kirjoitettiin (esimerkiksi Diplomaattien talvisota), pysyteltiin tiukasti dokumenteissa. Arvostelukyvytön kansa kyllä jupisi, että Kollaa kestää.

Suomessa on ollut viimeistään Neuvostoliiton hiipumisesta alkaen aika yleinen ajatus, että jatkosota alkoi Viipurinlahden jäältä, jolla oli vettä, 13.3.1940. Tuo kielikuva on kuitenkin puutteellinen ja virheellinen.  Olisiko jatkosota voitu välttää, siitä minulla on mielipide mutta ei tietoa.  Mutta vaikka tuo vuoden 1941 sota olisi ollut Mannerheimin junailu Rytin säestämänä, herrat onnistuivat. Tavoite oli se, minkä käsitettiin 1948 – 1951 toteutuneen.

Toveri Dimitrovin päiväkirjan mukaan Stalin joi Bolshoi-teatterin jälkeen maljan suomalaisten teloitettavien muistolle. Shampankoje ei mennyt väärään kurkkuun. Tässä yhteydessä usein mainittujen suojeluskuntalaisten sijasta pitäisi mainita jotain, mitä Stalin ja hänen seurueensa eivät kenties tunteneet, reservin upseerit.

Viimeistään tammikuussa tai ellei silloin, helmikuun lopulla, ainakin NKVD ja GRU tiesivät, ketkä on teloitettava ensin. Tässä oudossa maassa kansakoulun opettajat ja metsäteknikot johtivat kiväärijoukkueita ja kohta komppanioitakin.

Stalinististen menetelmien yliaikaisuudesta tuntuu muuten tulevan päivittäin uutisia.