ADHD-vanhus

Oma taudinkuvani on tuossa otsikossa. Keskittymisvaikeudet, ajatusten harhailu, huolimattomuusvirheiden runsas esiintyminen; työmuistin häiriöt ja unohtelu; uusien tehtävien aloittamisen vaikeus; vaikeus toimia järjestelmällisesti ja pitkäjännitteisesti; harkitsemattomuus eli impulsiivisuus; mielialojen ailahtelu; toistuva stimulaation etsiminen, taipumus pitkästyä, kärsimättömyys; vaikeus toimia yleisesti odotettujen mallien mukaan; luovuus ja intuitiivisuus; alisuoriutumisen tunne ja tunne siitä, että asiat eivät ole hallinnassa.

Vika taitaa olla perinnöllinen. Äitini valittaa aivan samaa.

En nyt vitsaile enempää. Tarkkaavaisuushäiriöt ja muistisairaudet ovat monille niin karua todellisuutta, ettei se naurata vähääkään.

Erinäisiä vaikeita häiriötiloja pahentaa ikävästi perinteinen suhtautumistapa. Kysymys on muka ”henkimaailman asioista”, joista selviytyy ummistamalla niille silmänsä. Kokemuspiirissäni on ikävän paljon ihmisiä, joiden vanhuuden vaiva on voimattomuuden, kiukun ja häpeän keitos. Kun se palaa pohjaan, tilanne on vaikea.

Elämänpiirin suppeutuminen on väistämätön mutta sinänsä tervetullut ilmiö. Kun ihminen on seitsemänkymmenen ja ehkä yli, hän ei kelpaa kenttätöihin, koska samoilemisen ajat ovat ohi. Mielessäni käväisee esimerkkinä maanmittariksi valmistuminen ennen aikaan. Maanmittausauskultantti sai varautua viettämään kesänsä jossain soilla, kuusi viikkoa tulille hyttysten syöttinä, kuusitoista tuntia päivässä jalkojen päällä ajoittain hyvin vaikeassa maastossa.

En muista kuka se oli, joka joutui ensimmäisenä suurena virkatehtävänään laatimaan kartan Enontekiöltä. Viimeisessä kurvassa Lätäsenolla meni vene nurin ja eväät ja mittauslaitteet perässä. Se ei ollut edes syy tinkiä aikataulusta. Ei siinä mennyt kuin neljättä viikkoa, ennen kuin oli alamaista hankittu täydennystä.

Luin sanomalehdestä katsauksen kotimaiseen kirjaan sotapsykoosista. Se on hankittava; luvassa on uutta tietoa. Rupesin muistelemaan, kun olen näet tottunut ajattelemaan, että ikääntyminen ja joskus hyvinkin äkillinen henkisen kestokyvyn menettäminen saattavat olla ilmiöinä sukua toisilleen. Muistettuani hain Halstin muistelmateoksen keskimmäisen osan ja siellä se onnellinen sanavalinta oli.

Halsti kertoo suurhyökkäyksen ensimmäisestä päivästä ja divisioonan komentopaikalle tulleesta tuttavasta, joka oli menettänyt rykmenttinsä. Osa oli kuollut, osa jäänyt haavoittuneina jalkoihin, osa harhaili aivan lyötynä pitkin metsiä. Siinä oli sitten liikennettä eri suuntiin, ja tarina kulkee niin, että vasta puolen päivän kuluttua Halsti ja hänen esimiehensä Pajari huomasivat ja kuiskivat toisilleen, että tämä edestä tullut komentaja oli ”henkisesti tajuton”. Kohta hän sai piikin pakaraansa ja nukkui autossa ja alkoi olla noin vuorokauden kuluttua hyvinkin toimintakykyinen. Halsti luonnehtii, että tuollainen tila, jonka hän oli nähnyt ennenkin, on ominainen pohjaltaan herkille mutta tavattoman tunnollisille ihmisille. Senkin jälkeen kun todellisuudentaju ja arvostelukyky ovat kadonneet, he jatkavat toimintaa ja vastaavat kysymyksiin täysin järkevästi. Vain tarkkaan katsomalla näkee, että he suhtautuvat kaikkeen näkemäänsä kuin unennäköön. Mikään ei mene perille. Vasta jälkitilassa tulevat pikapaniikit äkillisistä äänistä ja ne muut tutummat oireet.

Lähes kaikki ihmisen rakenteelliset puutteet ja viat on haluttu käsitellä henkisenä vajavaisuutena tai merkkeinä huonosta luonteesta. Lääketieteen ja psykiatrian kehittyessä yhä useammalla ilmiölle on kuitenkin löydetty syitä, jotka liittyvät esimerkiksi aivojen toimintaan tai sisäeritykseen eli siis asioihin, joille ihminen ei mahda mitään, ainakaan vähässä ajassa.

Vanhentuminen on samaa. Ihmistä onnitellaan, jos hän on – yleensä perinnöllisistä syistä – välttänyt vanhentumisen tunnusmerkkejä, ja lähes surkutellaan, jos hän on niihin sortunut. Molemmat ovat yhtä asiattomia suhtautumistapoja.

Sama muuten koski lapsuutta. Lääketieteen ja myöhemmän kasvatustieteen uranuurtajat pyrkivät luonnehtimaan pieniä lapsia epäonnistuneiksi aikuisiksi. Vielä minun muistissani ovat vakavat kasvattajat, jotka luulivat voivansa hakata ”pahan” pienimmistä.

Sanomalehti on mielen pirstoutumisen kuva. Sivulla ja aukeamalla on asioita, jotka eivät liity millään tavalla toisiinsa. Ihmisen on opittava hyppäämään asiasta toiseen ja kolmanteen, ja hän oppii. Valitettavasti netti on tässä vielä pahempi. Itse käytän paperia ja kynää keinona. Kirjoittaminen ja lukeminen tuo koko ajan mieleen asioita, joita pitäisi katsoa esimerkiksi Wikipediasta. Ja sieltä löytyy muuta kiinnostavaa. Kirjoittamalla mieleen putkahtavat asiat paperille säilyttää helpommin mielessään asian, jonka kimpussa oikeastaan oli.

Jos kirjoittaisin näitä merkintöjä huolellisemmin, tulostaisin tekstin ja kävisin sen kynän kanssa läpi. En ole koskaan oppinut korjaamaan itse kirjoittamaani edes välttävästi näytöllä. Nuorena olin aika hyvä suurta tarkkuutta vaativissa toimissa. Olin oppinut kustannusliikkeessä sekä oikolukemaan että korjaamaan kieltä. Kun ”Immateriaalioikeudellisia oikeustapauksia” oli 80-luvulla käsikirjoituksena, paketti painoi 25 kiloa. Kirjaan tulivat kaikki tekijänoikeuden ja niiden muiden alojen ratkaisut. Etenkin asia- ja aakkoshakemiston laatiminen kynäpelillä kävi työstä. Minulla on jossain tallessa useita arvosteluja, joissa ihmetellään opuksen virheettömyyttä. Totta puhuen kirjapainovaiheessa kyllä meinasi henki mennä.

Nyt aamun avaus on vähintään 47 minuuttia kohtalaisen vaikeaa mutta kiinnostavaa tekstiä mitään muuta tekemättä. Aamukirjana on menossa David Abulafian ”The Great Sea”. Onneksi jäljellä on vielä 690 sivua. Sitten tulee "Copyright in Video Games".