Kirjeenvaihtoa

Tämä hyvien kommenttienne johdosta. Otsikon oikeuttaa havainto, joka on lähtöisin tästä perheestä mutta ei minusta. Ryhdyimme lähettämään äidilleni kirjeitä palvelutaloon tuohon viiden kilometrin päähän. Ihminen joka on koko elämänsä kirjoittanut ja saanut kirjeitä ja kortteja, ei toki muuksi muutu. Palvelutaloissa elämä on helposti yksitoikkoista, koska mahdollisuudet ovat rajallisia. Siksi haluan yllyttää lukijoitanikin: joku odottaa kirjettäsi! Itse olen kovin hyvilläni, kun lapset ja sukulaiset noudattavat pyyntöä ja lähettelevät vanhan kansan kuvapostikortteja muun muassa lomamatkoiltaan.

Pysäköintiasiassa Erastotenes Ateenalainen kunnostautuu tapansa mukaan. Kiitos kommenteista, joissa myös asian ydin tulee esiin. Minähän sekaannuin asiaan vain heristääkseni sormea toimittajille, jotka unohtavat eduskunnan ja tuomioistuinten työnjaon.

Asiaa olisi helppo laajentaa. Jotkut opiskelijat eivät näytä kaikin ajoin muistavan, että opiskeleminen on ilmaista vain heille. Koululaitos kaikkineen on aika kallis. Ei ole liioittelua huomauttaa koulutettaville, ettei se ole oikeastaan heidän yksityisasiansa, mitä he saavat aikaan. Samoin ne, jotka näkevät valtion ja kunnan ahneitten poliitikkojen tapana kettää verovaroja, kyllä unohtavat, miten kallis ja itse asiassa korkeatasoinen terveydenhoitojärjestelmä meillä on, aivan alkaen äitiysneuvoloista, joiden vertaa ei taida olla muualla.

Pysäköinti tuo mieleeni maantiet. Joidenkin autoilijoiden mielestä ne ilmaantuvat tyhjästä ja autoilija voi vain sadatella minuutin myöhästymistään, jos tuntuu ruuhkaiselta. Tiemaksut tai –tullit tuntuvat olevan kaukana. Mutta ei kuulkaa yksityisautoilu ole mikään subjektiviinen oikeus.

Tämä pitäisi ehkä kirjoittaa isoilla kirjaimella, mutta en harrasta isoja kirjaimia. Julkisen vallan ja yksityissektorin välisiä rajoja piirretään juuri nyt aivan uuteen uskoon. Muuan täkysana on ”rakennemuutos”. Koska rakenteet ovat muuttuneet, niitä on muutettava lisää.

Perinteinen jako oli selvä. Tappiollinen toiminta oli valtion hoidettava. Sen puolen, josta voi kääriä rahaa, hoitivat yksityiset. Suurimmat periaatteelliset taistelut käytiin kansaneläkettä kehitettäessä ja etenkin työeläkelainsäädäntöä luotaessa. Suomen TEL-ratkaisu oli varsin mielenkiintoinen. Eläkemaksujen takaisinlainaaminen oli merkittävä investointien apu aikansa. Nyt vakuuttajat pitävät hallussaan huomattavan suurta osaa periaatteessa yksityisten osakeyhtiöiden osakkeista. Ongelmaksi tulee omistajaohjaus siltä osin kuin omistajat käyttävät lain nojalla kartuttamiaan varoja, siis eläkkeitä.

Siirryn toiseen asiaan, muistelmiin ja yleisölle suunnattaviin historioihin. Kirjasyksy ei jätä sijaa epäilylle. Lähihistoria on ala, joka herättää odotuksia. Esimerkkejä näkyy jo lukijoiden kalastelemisesta. Vanha keino alentua lukijoiden oletetulle tasolle näyttää olevan käytössä. Halutaan kirjoittaa repäisevästi, vaikkei aihe sitä mitenkään edellyttäisi.

Suosin tietysti varovampaa perinnettä. Sanottava ja sanonta olisi tavalla tai toisella saatettava tasapainoon. Helppoa se ei ole.

Mutta on se tehty. Yksi yllättävä esimerkki on Winston Churchillin ”A History of the English Speaking Peoples”. Hm… Suomea ja suomensukuisia kieliä puhuvien kansojen historia…? Ei pelitä. Meidän tapauksessamme kieli on keinotekoinen nimittäjä.

Erittäin hyvin onnistuivat eräät menneisyyden nimet, jotka osasivat kutkutella lukijoiden mieltymyksiä tinkimättä kohtuuttomasti tosiasioista. Suuri mestari oli ruotsalainen Grimberg, jonka ”Kansojen historiaa” voi mielestäni lukea edelleen, vaikka esitetyt tosiasiat ja niiden valikointi eivät enää lainkaan vastaa tutkimuksen tasoa. Mielestäni toinen maailmansota teki lopun enemmän tai vähemmän kansallisvaltioita ja niiden väitettyjä urotekoja tähdentävää kirjoitustapaa.

Niinpä ”Suomen kansan aikakirjat”, Einar W. Juvan ja hänen kustantajansa luultavasti tietoisesti Grimbergin toisen suurteoksen (Svenska folkets underbara öden) mallin mukaan laadittu tavattoman iso teossarja ei anna enää perustusta Suomen historian ymmärtämiselle, vaikka sitä myöhempi, sotien jälkeen vuosikymmeniä kurssikirjana käytetty ja moniosainen Jalmari Jaakkolan ”Suomen historia” on paljon pahempi. Jaakkola sekoitti omat kuvitelmansa ja tosiasiat ja kiskoi myös tosiasioista johtopäätöksiä, joita kukaan toinen ei olisi keksinyt tehdä eikä hyväksynyt.

Sekä Juva että Jaakkola olivat alan professoreita. Huomautettakoon jälleen kerran, että myynnissä olevat kaksi Suomen historiaa ovat kelpo työtä molemmat. Pentti Virrankosken esitykseen olen itse mieltynyt. Jouko Vahtolan Suomen historiaa vastaan minulla ei ole mitään. Tosin molempia teoksia ajatellen kysyn, kun en tiedä vastausta, olisiko selvästi, heleästi ja röyhkeästi kertovalla historialla nyt jälleen mahdollisuutensa?

Ajattelen asiaa sillä kurin, että Suomen historia Suomen historiana on vanhentunut ja epäonnistunut ajatus. Jos kirjoitetaan tuonnista ja viennistä, Mantsuria olisi otettava mukaan. Idänkauppaa koskevan esityksen tulisi tukeutua Granön ja Ramstedtin kirjoituksiin (Seitsemän retkeä itään, Lähettiläänä Nipponissa 1919 – 1929, Japanilaisia runoja).

Ainakaan lukemisen arvoista Suomen historiaa ei voi kirjoittaa kuin napaansa myöten Itämeressä. Se on meidän Välimeremme, joka on tuonut tasaisella jyminällä saksat eli siis kauppiaat ja erilaiset ryövärit ja kuljettanut aalloillaan parhaat poikamme ja tyttömme oppimaan viisautta Berliinistä ja Prahasta. – Kynä kirjoittajan kokoelmista (Caran d’Ache).